Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa usein mainitaan, miten mitättömän pieni määrä hiilidioksidia ilmakehässä oikeastaan on, vain 0,04 %. Se antaa helposti mielikuvan, ettei näin pieni määrä voi mitenkään olla merkittävä. Viimeiset 60 miljoonaa vuotta tarjoavat kuitenkin valaisevan vastauksen: tänä aikana hiilidioksidin osuus on vaihdellut 0,1 ja 0,018 prosentin välillä. Ensimmäisessä tapauksessa alligaattorit viihtyivät napapiirin tuntumassa, jälkimmäisessä maapallo oli syvimmillään jääkauden hyisessä jäätiköitymisvaiheessa.
Paljon tätä radikaalimpiakin vaihteluja on maapallon historiassa nähty. Permikauden joukkotuhon aikaan kaasun pitoisuus nousi noin 0,2–0,4 % tietämille ja ilmasto kuumeni jopa 75 asteen lukemiin. Tuolloin suurin osa elämästä yksinkertaisesti pyyhkiytyi pois. Vastakkaisessa ääripäässä hiilidioksidi romahti alle 0,01 prosentin, mikä johti planeetan lähes täydelliseen jäätiköitymiseen. Lyhyesti, viime vuosikymmeninä on yhä paremmin ymmärretty, miten hiilidioksidin muutokset ilmakehässä ovat johtaneet hyvin katastrofaalisiin ilmastonmuutoksiin, ja melkein kaikki massasukupuutot ovat johdettavissa näihin vaihteluihin.
Peter Brannenin kirja osoittaa kuitenkin paljon muutakin. Hiilidioksidi ei ole mikään mörkö: planeetallamme ei olisi edes elämää ilman sitä. Maapallon historiaa ei voi myöskään ymmärtää, sisäistämättä hiilidioksidin valtavaa roolia sen geologisessa, biologisessa ja ilmastollisessa kehityksessä.
Brannen aloittaa orgaanisen kemian perusteilla: lähes kaikki elämän käyttämä hiili on alun perin otettu talteen ilmakehän hiilidioksidista. Fotosynteesi muuntaa CO₂:n orgaaniseksi hiileksi, josta rakentuvat solut, kudokset ja mutkikkaat aineenvaihduntaverkostot. Hiilidioksidi on siten elämän ensimmäinen ja välttämätön raaka-aine.
Se on myös olennainen komponentti ilmakehän hapelle. Ilmakehän hapen ylläpito edellyttää, että maapallo jatkuvasti hautaa orgaanista hiiltä sedimentteihin, sillä jos näin ei tapahdu, fotosynteesin tuottama happi kulutetaan kokonaan takaisin hapettumisessa eikä ilmakehään jää nettomääräistä happea. Tämä on sikäli ikävä uutinen, että happipitoinen ilmakehä ei välttämättä ole planeetallamme mikään pysyvä olotila, vaan vain seurausta onnekkaasta geologisesta sattumasta.
Kirjan alkuosa on kieltämättä hieman teknistä ja haastavaakin luettavaa, mutta onneksi kirja helpottuu huomattavasti edetessään. Brannen käy läpi planeettamme geologista historiaa, jonka ensimmäinen iso muutos elämän kannalta tapahtui noin 720–635 miljoonaa vuotta sitten, jolloin koko maapallo jäätyi lähes kauttaaltaan. Syistä, joita ei vielä täysin tunneta, tämä tapahtuma vaikuttaa olleen elämän kehitykselle pikemminkin suotuisa, sillä sen jälkeen elämä alkoi kehittyä vauhdikkaasti.
Noin 300 miljoonaa vuotta tulevaisuuteen ja ollaankin jo kivihiilikaudella, joka kattaa vain kaksi prosenttia maapallon historiasta, mutta tuottaa peräti 90 prosenttia planeetan fossiilisista hiilivarannoista, eli juuri kivihiilikautta saamme kiittää bensastamme. Ennen tätä aikakautta hiilidioksidi oli ehtinyt sukeltaa jo kaksi kertaa ja aiheuttanut kaksi katastrofaalista jääkautta ja massasukupuuttoa. Pahempaa oli luvassa. Jättimanner Pangaian vähitellen yhdistyessä noin 270 miljoonaa vuotta sitten yhteen maapallo kärsi peräti seitsemästä massasukupuutosta.
Brannen alustaa, miksi jättimanner itsessään on luultavasti syyllinen, sillä Pangaian olosuhteet häiritsivät hiilenkiertoa. Rapautuminen ja orgaanisen hiilen hautautuminen hidastui, joten hiilidioksidin poistuminen ilmakehästä myös hidastui. Kun laakiobasalttipurkaukset alkoivat puskea ilmakehään hiilidioksidia, lopputulos oli apokalyptinen. Positiivista kirjassa on muuten ehdottomasti se, että tässä ei keskitytä vain viiteen suurimpaan massasukupuuttoon, jotka ovat ne, jotka yleensä mainitaan populaaritiedekirjoissa. Lukuisat pienemmät, mutta geologisesti ja biologisesti merkittävät romahdukset osoittavat, miten herkästi ilmaston ja hiilenkierron muutokset ovat horjuttaneet elämää jo kymmeniä kertoja ennen nykyhetkeä.
Kirjassa onnistutaan muutenkin tavoittamaan se, miten valtavia vaihteluja planeetan historiassa on tapahtunut, ja vaikka luonto ennen pitkää toipuukin, se ei toivu ennalleen. Kenties tämä on nykyihmiselle niin vaikea kuvitella? Voi vaikka miten kuvitella itsensä Amazonin keskelle ja ajatella, että jotain tällaista oli dinosaurusten aikaan, mutta ajatus ei pidä paikkansa. Sellainen ilmasto, joka oli maapallolla yli 50 miljoonaa vuotta sitten, oli kuin eri planeetalta. Lajit, jotka kukoistuvat tuossa paljon kuumemmassa ilmastossa ovat kuolleet pois ajat sitten, ja nykyinen lajisto on sopeutunut hyvin alhaisen hiilidioksidin maailmaan. Mitä siis tapahtuu, kun puskemme ilmakehään hiilidioksidia nopeammin kuin on koskaan maapallon historiassa tapahtunut?
Kirjan lipuessa nykyaikaan ei tule yllätyksenä, että Brannenilla ei ole mitään lohduttavaa sanottavaa, eikä helppoja ratkaisuja näköpiirissä. Kirjan loppupuoli ei kuitenkaan sano mitään erityisen uutta, ja kirjan vahvuudet onkin nimenomaan siinä, miten hienosti se esittelee planeetan suuren hiilikierron, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja usein yllättävin tavoin. Hidas, miljoonia vuosia kestävä vuorovaikutus kivien rapautumisen, vulkanismin, ilmakehän ja merien välillä toimii Maan ilmaston termostaattina. Tämä geologinen kierto on ohjannut sekä ilmastoa että evoluution kulkua koko Maan historian ajan, mutta tällä kertaa ratissa onkin ihminen. Jos historian esimerkkejä on uskominen, niin eipähän ainakaan ole tylsä tulevaisuus tiedossa, jos ei muuta. Uskomattoman valaisevaa luettavaa, vuoden tiedekirja on tässä.