Donald J. Hughes: Maailman ympäristöhistoria

Maailman ympäristöhistoria

Osta kirja itsellesi

J. Donald Hughesin Maailman ympäristöhistoria on tietokirja, joka käsittelee ihmiskunnan historiaa ympäristön näkökulmasta.

Vaikka kirjan kehys on miten ihmislaji on ollut historiansa aikana vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, kirjailija ei antropomorfisoi luontoa, eli tässä ei ole mitään koivua kertojana. Pelkäsin oikeasti, että kirja olisi sellainen puolifiktiivinen teos, onneksi ei ollut.

Kirjan pääteesi on että ihminen ei ole erillinen luonnosta, vaan osa sitä. Me olemme vain yksi apinalaji muiden joukossa. Satuimme vain evoluution kautta saamaan todella hyvät aivot, joilla kykenemme rakentamaan ympäristöä muokkaavaa teknologiaa. Huipputeknologiasta huolimatta emme ole luonnon yläpuolella. Juuri tämä virheellinen asenne tulee olemaan lajimme ja koko planeetan tuho.

Kirja alkaa tulen keksimisestä. Elimme luonnon kanssa täydellisessä tasapainossa metsästämässä ja keräilemässä. Kaikki meni pieleen, kun keksimme maanviljelyksen. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan maatalous oli ihmiskunnan suurin virhe. Auttamatta huvitti tämä ihan lähdeviitattu toteamus, koska mieleen tuli Douglas Adamsin romaani Linnunradan käsikirja liftareille, jossa on vähän samanlainen lausahdus, mutta siinä kerrotaan, että elämän suurin virhe oli nousta vedestä maahan.

Hughes käsittelee jokaista ihmiskunnan merkittävää sivilisaatiota, jokaiselta mantereelta, ja miten nämä muokkasivat ympäristöään. Mitä kehittyneempi ja hierarkisempi sivilisaatio on, sitä tuhoisammaksi ympäristölle se muuttuu.

Kirja loppuu nykyaikaan, jossa elämme globaalin kapitalismin sivilisaatiota, joka on tuhoamassa luontoa ennätyksellisesti. Nykymeno on niin hurjaa, että kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon vauhdilla, joka tekisi muinaiset assyrialaiset kateellisiksi. Samalla teollisuuden kasvihuonekaasut, mikromuovit ja muut saasteet ovat muuttamassa koko planeetan ympäristöä tuhoisin seurauksin.

Tämä demokratian ja ympäristön välinen suhde oli minulle uutta. Tällaisia oivalluksia juurikin haen tietokirjoista. Kirjailija osoittaa aika hyvin, että ihmisen ei välttämättä tarvitse palata johonkin heimoyhteiskuntaan tai perustaa ekodiktatuuria pelastaakseen luonnon, vaan lisätä lähidemokratiaa.

Kirjassa on esimerkkejä sivilisaatioista, joissa tavallisella kansalla oli päätäntävaltaa omasta asuinalueestaan, ja näissä luontoa suojeltiin. Ongelmia tuli, kun päätäntävalta oli kaukaisessa pääkaupungissa, missä keisarit, faaraot tai osakkeenomistajat päättivät, että jokin metsä tai järvi oli tuhottava, joko kaupallisten mahdollisuuksien tai megalomaanisten rakennusprojektien tieltä.

Mitä hajautetumpi valta, niin sitä paremmin paikalliset ihmiset saavat päättää, miten ympäristöä hoidetaan, eivätkä he tuhoa ympäristöään, koska ovat suoraan riippuvaisia siitä.

Esimerkiksi suuret antiikin sivilisaatiot raiskasivat ympäristöään ja monien kohdalla ekologisen tasapainon tuhoaminen aiheutti selkeästi kyseisten sivilisaatioiden tuhon. Antiikin Rooma oli ehkä ainoa suuri sivilisaatio, jonka romahdus johtui monista seikoista, joista vain yksi oli ympäristö. Mutta esimerkiksi Etelä-Amerikan mayakulttuuri romahti metsiensä ja viljelysmaan riistämisen takia. Kaikista räikein esimerkki on kuitenkin Pääsiäissaaren kulttuuri, jossa kaikki puut kaadettiin suurten kivipatsaiden kuljetusta varten.

Jokaisessa romahtaneessa sivilisaatiossa oli räikeä epätasa-arvo, joka pakotti ihmisiä kilpailemaan toistensa kanssa luonnonvaroista, jolloin nämä luonnonvarat joko kulutettiin loppuun tai pilattiin. Kirja kuluttaakin aika paljon aikaa kertoakseen yksityiskohtaisesti, miten kastelujärjestelmät ja muut maanviljelystekniikat pilasivat ympäristöä molekyylien tasolla.

Neuvostoliitto ja kommunistinen Kiina eivät ole sen parempia. Näissä maissa oli edistyksellisestä luonnonsuojelulainsäädännöstä huolimatta jyrkkä epätasa-arvo tavallisen kansan ja puolueen välillä. Tämä epätasa-arvo, joka oli vielä joissain tapauksissa maantieteellisesti jyrkkä, aiheutti omien lainsäädäntöjen kumoamista teollisten megaprojektien tieltä. Kommunistijohtajat järkeilivät lyhytnäköisesti, että kommunistivaltioiden teollisen tuotannon oli ylitettävä kapitalistiset maat, jolloin luonto ja oma talous romahdutettiin.

Kirjailija varoittaakin, että nykyisellä globaalilla kapitalismilla on myöskin sisäänrakennetut itsetuhon siemenet. Jo nyt monissa paikoissa on tapahtunut megaluokan luonnontuhoja ja ilmastokin on muuttumassa.

Hughes osaa asiansa ja selittää hyvin yksityiskohtaisesti, miten eri sivilisaatiot ovat tuhonneet omat ympäristöt ja miten meidän sivilisaatiomme on tekemässä samaa.

Tästä kirjasta oppiikin aika paljon ekologiasta, veden kiertokulusta ja monista muista ympäristön tasapainoon liittyvistä seikoista. Akateemisuudesta huolimatta Maailman ympäristöhistoria on aika helppolukuinen kirja, johon on vielä sekoittunut kirjailijan omia anekdootteja tutkimusmatkoistaan.

Samalla tässä kirjassa oppii, miten ympäristöhistorian tieteenala toimii. Eli tämä on myöskin yhden tieteenalan historia.

Sivilisaatioiden historian lisäksi kirjailija käsitteleekin luonnonsuojelun historiaa antiikin ajoista nykyaikaan saakka. Yllätyinkin, että tässä kirjassa ei käsitellä niin paljon autonomisia luonnonsuojelijoita, kuten Greenpeacea, vaan enemmänkin tiedemiehiä, jotka tutkivat luontoa ja huomasivat erilaisia ympäristöhaittoja.

Tämän kirjan luonnonsuojelun historia on tietynlaisen luonnosta huolestuneen eliitin historiaa, jolla on ollut valtaa luoda kansainvälisiä sopimuksia ja lakeja. Toki sivumainintana tässä mainitaan ympäristöaktivisteja, jotka ovat vaarantaneet oman elämänsä luonnonsuojelun puolesta. Suurin korostus on kuitenkin tiedemiehissä. Poikkeuksen tekevät alkuperäiskansat, jotka ovat tehneet vastarintaa metsähakuille ja muille luontoa tuhoaville suuryrityksille.

Ainoa hieman kyseenalainen kohta tässä kirjassa on sen nuiva suhtautuminen ydinvoimaan. Kirjailija kertoo jokaisesta ydinonnettomuudesta ja miten niissäkin on ympäristö pilattu kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi, mutta hän käsittelee vain sivumennen sitä, miten ydinvoimaa on tarjottu vaihtoehdoksi fossiilisille energiamuodoille.

Hughes tokaisee vain, että me olemme ihmisiä ja teemme inhimillisiä virheitä, joten ei olisi suositeltavaa, että rakentaisimme lisää ydinvoimaloita. Se siitä ydinvoimasta. Vain sivumaininta, että ydinvoima voisi olla osa ilmastonmuutoksen torjuntastrategiaa. Olisin kaivannut syvällisempää analyysia ydinvoiman haitoista ja hyödyistä tai sitten jonkun paremman vaihtoehdon.

Kirjailija ei kerro tuuli- tai aurinkovoimasta ollenkaan. Vesivoimakin saa tässä kirjassa jyrkän tuomion ympäristöä tuhoavana energiamuotona. Vesivoimala tarvitsee padon ja yleensä nämä padot hukuttavat kokonaisia ekosysteemejä. Tästä kirjasta ei siis saa vastauksia energiakysymyksiin.

Hughesin pääteesi on siis hieman linkolalainen. Ihmiskunta on planeetan syöpäläinen, joka leviää kaikkialle ja tuhoaa luonnon. Nykyinen teollistuminen on mennyt liian pitkälle ja me kaikki tulemme kuolemaan, jos mitään ei tehdä. Mutta Hughes eroaa Linkolasta siinä, että hän ehdottaakin hierarkioiden purkua ja lähidemokratian lisäämistä, eikä ekodiktatuuria.

Kirjan asenne on aika jyrkän antikapitalistinen. Kirjailija ehdottaakin, että kapitalistinen järjestelmä on joko merkittävästi uudistettava tai purettava kokonaan. Jos merkittäviä rakenteellisia uudistuksia ei tehdä taloudelliselle järjestelmälle, nyt ehdotetut kansainväliset sopimukset ympäristön suojelemiseksi ovat turhia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.