Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kadonneet sivilisaatiot on aihe, joka jaksaa aina kiinnostaa. Joanna Töyräänvuoren ja Kirsi Valkaman Historiaan hävinneet eroaa kuitenkin monista muista kirjoista siinä, että nostaa esiin pienempiä ja vähemmän tunnettuja valtakuntia. Kirjan sivuilla tulevat tutuiksi Troija, Ugarit, Kinalua, Askelon ja muut Filistean kaupungit, Israelin kuningaskunta sekä Juudan kuningaskunta. Yhteistä näille on se, että ne sijaitsivat Välimeren itäosassa, ja kaikki olivat kiinteä osa pronssi- ja varhaisrautakauden kansainvälistä järjestelmää, jossa liikkuivat niin ideat kuin kauppatavaratkin.
Kolmen ensinmainitun kohtaloksi koitui pahamaineinen pronssikauden romahdus, jolloin monet alueen valtiot ja kaupungit äkillisesti tuhoutuivat, ja koko kauppaverkosto itsessään romahti. Syitä tapahtumalle etsitään yhä, mutta näyttää siltä, että salaperäisen ”merikansan” hyökkäykset ovat vain osa selitystä, ja alkuunpanevana syynä oli pikemminkin paikallisen ilmaston kylmeneminen ja epävakaus, joka ajoi kasvavan ihmisjoukon liikkeelle.
Troija onkin sikäli kiinnostava tapaus, että se sijaitsi Dardanellien salmen suulla, joka on tänäkin päivänä kriittinen solmukohta kansainvälisessä kaupassa. Kun kaupunki tuhoutui 1190–1180 eea., se luultavasti antoi ison iskun pronssikauden kansainväliseen kaupankäyntiin ja oli siten omalta osaltaan aiheuttamassa systeemiromahdusta. Aikakauden tekstit myös viittaavat siihen, että ainakin jotkin troijalaiset saattoivat liittyä ”merikansojen” joukkoon ryöstelemään muita valtakuntia. Harmi kyllä, emme kuitenkaan tiedä keitä troijalaiset itse olivat. Tiedämme, että he kuuluivat heettiläisen maailmaan, vaikka eivät olleetkaan heettivaltakunnan suorassa alaisuudessa. Olivatko he jokin indoeurooppalainen kansa, vai kenties balkanilaisia? Erilaisia vaihtoehtoja riittää.
Myös Askelonin ja filistealaisten kaupunkien alkuperässä on selvitettävää. Heidän yleensä katsotaan olleen yksi niin kutsutuista merikansoista, ja he olisivat siis perustaneet kaupunkinsa itäisen Välimeren alueelle juuri pronssikauden romahduksen jälkeen. Onko filistealaisten historia niin yksiselitteinen kuin kuvitellaan, ja oliko heidän aikaisemmat juurensa kenties mykeneläisessä kulttuurissa on kirjan käsittelemiä kysymyksiä. Tämä pienilukuinen kansa onnistui joka tapauksessa sinnittelemään ajan suurvaltojen kupeessa lähes kuuden vuosisadan ajan, kunnes hekin kohtasivat loppunsa 600-luvun lopussa eaa., kun Babylonian suurvaltapyrkimyksistä tuli ylivoimaisia.
Filistealaisten kohtalo ei tässä suhteessa ollut poikkeuksellinen: myös Israelin ja Juudan kuningaskunnat joutuivat vuorollaan Assyrian ja Babylonian laajenevien imperiumien murskaamiksi, menettäen itsenäisyytensä osana rautakauden suurvaltapolitiikkaa.
Kirjan valtakunnista lukiessa ei voi olla miettimättä, miten valtavat määrät tietoa ja historiaa on hävinnyt. Mitä filistealaiset itse ajattelivat alkuperästään ja identiteetistään? Emme luultavasti tule koskaan tietämään. Askelonin kaupunki asukkaineen tuhottiin yli 2500 vuotta sitten, ja heidän jäänteensä jäivät niille sijoilleen. Kukaan ei tullut heitä hautaamaan ja muistamaan, ja niin kokonaisen kaupungin historia unohdettiin. Historiaan hävinneet ei ole sinänsä mikään runollinen kirja, mutta tällaiset kuvaukset ovat pysäyttäviä.
Kirjan aihe tietysti pistää kysymään, mitä me voimme oppia yhteiskuntien romahduksista, ja voiko tällaisella tutkimuksella olla jotain annettavaa nykyongelmien ratkaisemiseen? Helppoja vastauksia ei ainakaan ole luvassa. Kuten kirjoittajat toteavat, taustalla on yleensä suuri joukko yksittäisiä syitä ja on kyseenalaista onko yleistettävien piirteiden löytäminen edes mahdollista. Silti alan keskeiset tutkijat nostavat muutamia riskitekijöitä, jotka muutama kiinnittää erityisesti huomion. Yhteiskunnan monimutkaistuminen on näistä yksi.
Yhteiskunnat pyrkivät jatkuvasti ratkaisemaan kohtaamiaan ongelmia, ja kun perustason haasteet on ratkaistu, siirrytään yhä haastavampiin ongelmiin, mikä johtaa ajan myötä yhä tiiviimmän ja monimutkaisemman yhteiskuntarakenteen muotoutumiseen. Kasvava monimutkaisuus kuitenkin vaatii yhä enemmän resursseja, ja yhteiskunnan rakenteen erikoistuessa siitä tulee joustamattomampi. Kun väistämättä tullaan tilanteeseen, jossa resursseja ei enää saada samaan malliin, yhteiskunnan ongelmanratkaisumalli syökin enemmän resursseja kuin mitä se tuottaa. Edessä on joko taantuminen tai systeemiromahdus, varsinkin jos sosiopoliittinen järjestelmä ei ole tarpeeksi joustava muutosten edessä.
Yhteiskunnan monimutkaistumiseen valitettavasti kuitenkin yhdistyy myös lisääntynyt hierarkkisuus, taloudellinen eriarvoistuminen ja sitä myöten poteroituminen. Hallinto ja eliitti voivat ajaa lähinnä omia etujaan ja eristyä ympäröivästä todellisuudesta siinä määrin, että tarvetta reagointiin ei yksinkertaisesti nähdä tai haluta tehdä. Useampikin tutkija tiivistää, että viime kädessä romahduksen syitä ovat usein instituutiot, jotka eivät kykene reagoimaan muutokseen.
Vaikka itse kirjassa ei nykyaikaan poiketa, niin itse jäin miettimään miten tuudittautuminen ajatukseen, että nykyihminen on enemmän kohtalonsa valtias kuin esi-isänsä ei ehkä pidä paikkansa. Jos meillä onkin enemmän keinoja, niin toisaalta yhteiskuntamme energiavaatimukset vain kasvavat, ja samalla järjestelmämme kytkeytyvät toisiinsa yhä tiiviimmin ja haavoittuvammin. Historiaan hävinneet on ajatuksia herättävä kirja, vaikka se ei tarjoakaan lukijalle helppoa samastumispintaa, vaan asiallisen katsauksen siihen, mitä fragmentaarinen aineisto meille todella kertoo. Tämä tekee teoksesta luotettavan, mutta paikoin hieman etäisen lukukokemuksen.