Kaisa Paaston Prankenstein esitteli meille viidesluokkalaisen Elmerin, joka löysi itsestään todellisen prankkimestarin. Kirjassa riitti huumoria, mutta myös pisara vakavuutta ja pohdiskelua muun muassa siitä, missä menee keppostelun ja kiusaamisen raja.
Nyt Elmeri on palannut ja vannoo luopuvansa prankeista kokonaan. Ei minkäänlaista keppostelua, ikinä! Valitettavasti koulun rehtori Ruustinen ei tätä ollenkaan usko, vaan pitää Elmeriä pahimman luokan keppostelijana. Elmeri yrittää kovasti kirkastaa mainettaan pesemällä opettajien autojen ikkunat, mutta hieno yritys epäonnistuu täysin: joku on kirjoittanut Elmerin ”Ystävällisin terveisin Elmeri”-lappujen taakse rehtorin lapsuudenaikaisen pilkkanimen.
Viis siitä, että tähän asti Elmeri ei ole ylipäänsä tiennyt rehtori Ruustisen etunimeä, saati sitten jotain ikivanhaa pilkkanimeä. Jälki-istuntoa napsahtaa. Ongelmat eivät jää siihen. Joku yrittää selvästi lavastaa Elmeriä syylliseksi häijyihin rehtoriin kohdistuneisiin prankkeihin. Elmeri on varma syyllisestä: se on varmasti arkkivihollinen Leo. Kaikki eivät kuitenkaan ole niin varmoja Leon syyllisyydestä.
Kun panokset kovenevat ja pelissä on pääsy oppilaskunnan hallituksen Ruotsin-risteilylle, Elmerin on selvitettävä, kuka on syypää. Onneksi kavereiden kanssa löytyy hyvä keino ratkaista asia. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta ilahduttava.
Prankensteinin morsian jatkaa edellisen kirjan jalanjäljissä. Kuviot ovat tuttuja ja Mari Ahokoivun kuvitus antaa tällekin kirjalle mukavasti lisäpotkua. Huumori on sekoiluhenkistä, mutta sopivasti maanläheistä. Kielellisesti kirjassa on sopivasti pureskeltavaa; se ei ole liian vaikea, mutta ei toisaalta liian yksinkertainenkaan. Nämä kirjat ovat oivallinen kotimainen vaihtoehto Neropatin päiväkirjoille ja vastaaville ulkomaisille lastenkirjoille.







