Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Helvi Hämäläinen (1907–1998) on mielenkiintoinen kirjailija sekä elämänvaiheiltaan että laajalta tuotannoltaan. Tuon laajan kirjallisen tuotannon ohella Hämäläinen kirjoitti runsain määrin lähetettyjä ja lähettämättömiä kirjeitä sekä päiväkirjaa, josta suuri osa onkin jo julkaistu, mutta osan kirjailija itse halusi sulkea 25 vuodeksi. Tietokirjailija, kirjallisuudenhistorioitsija ja terapeutti Minna Maijala, joka on aiemmin kirjoittanut muun muassa Minna Canthista (Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth) ja Katri Valasta (Katri Vala : Kulkuri & näkijä), tarttui Hämäläisen tuotannon tarjoamaan valtavaan urakkaan ja kokosi siitä tämän laajan elämäkerran.
Meille Hämäläisen lukijoille kirjailijan elämän alkuvaiheet ovatkin etupäässä tuttuja. Hän kasvoi köyhässä työläisympäristössä Haminassa Iida ja Aaro Hämäläisen kolmantena tyttärenä. Äiti ei juurikaan toivottanut tervetulleeksi pikku-Helviä, ja niin tämä eli paitsi aineellisessa myös emotionaalisessa köyhyydessä. Mutta Minna Maijala osaa luonnostella taitavasti sen, miten pienestä laiminlyödystä tytöstä kasvoi kiihkeä kauneudenrakastaja, oli kysymys sitten esineistä tai teksteistä.
Helvin ollessa yksitoistavuotias perhe muutti Helsinkiin. Hän sairasti sekä tulirokon että espanjantaudin, ja kun perheen isä oli vähän ennen kuollut sydänkohtaukseen, kohtasi Hämäläisiä todellinen, raastava köyhyys. Hänet otettiin kuitenkin vapaaoppilaaksi Lucina Hagmanin perustamaan Helsingin Uuteen yhteiskouluun; Hämäläinen on kertonut koskettavasti, miten köyhyys ja ihmisarkuus repivät pienen kauneutta rakastavan tytön mieltä. Lukioaikana paineet kävivät liian suuriksi ja Hämäläinen erosi koulusta.
Vuonna 1931 aikuisen Hämäläisen elämään astui uusi henkilö, Niilo Haapman, jolla oli tosin jo morsian ja nelikuukautinen tytär. Hänen osuutensa kirjailijan elämässä oli sikäli keskeinen, että hänestä tuli Hämäläisen pojan Leo Juhanin eli Jussin isä. Pian Hämäläinen kohtasi kuitenkin sen, jota voisi kutsua hänen elämänsä mieheksi, jollei tuo sanonta olisi niin kulunut. Mutta ehkä sittenkin? Hämäläisen ja Olavi Paavolaisen suhde kesti vuosia, se oli Paavolaisen osalta tempoilua ja repimistä ja Hämäläisen kannalta uskollista ja kaiken kestävää.
Se, joka etsii tästä Maijalan kirjoittamasta elämäkerrasta jotain uusia raflaavia paljastuksia Hämäläisen ja Paavolaisen suhteesta, joutuu enimmäkseen pettymään. Ehkäpä se, mitä Hämäläinen halusi näiden 25 vuoden ajan peittämän, ovat ainakin osaksi pariskunnan innostuneet ajatukset Hitleristä ja Kolmannesta valtakunnasta. He lukivat yhdessä Taisteluni-kirjoja ja intoilivat jatkosodan aikana siitä, miten Suomi nyt kulkee yhdessä sivistyksen kanssa.
Tätä ainakin minun on hyvin, hyvin vaikea sulattaa, sitä on vaikea liittää siihen enemmän tai vähemmän idealistiseen kuvaan, joka minulla on ollut Helvi Hämäläisestä. Mutta ”älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”; ehkä en vain ymmärrä kaikkia Hämäläisen henkilö- ja kirjailijakuvan piirteitä. Loppujen lopuksi saatan kuitenkin pitää kovasti hänen tuotannostaan ilman että hyväksyisin täysin hänen persoonaansa.
Oliko Hämäläinen tilanteeseen itsensä sopivaksi muovaava opportunisti? Tämä tulee väkisinkin mieleen Maijalan tekstistä, sillä hän antaa itsestään myös sodan jälkeen, suhteen Paavolaiseen jo päätyttyä, kuvan enemmänkin vasemmistolaisittain hyväksyttävänä, eikä saksalaisuudesta puhuta enää mitään. ”Täydellinen aatteellinen suunnanmuutos paineen alla on psykologisesti ymmärrettävä mutta samalla häpeää tuottava”, Maijala kirjoittaa. Entä sitten 1980-luvun Hämäläinen, jonka kynästä syntyi sinänsä hieno Finlandia-palkinnon arvoinen isänmaallisia kaikuja soiva Sukupolveni unta? Tätä kokonaisuutta on vaikea ymmärtää.
Yhtä kaikki, Maijalan teos tarjoaa väkevän ja monipolvisen kuvan sekä Hämäläisestä että hänen myötään 1900-luvun kulttuurielämästä. Voiko kaikkea siinä ymmärtää, voiko kaikkea hyväksyä? Tarvitseeko kaikesta edes olla samaa mieltä? Minun mielestäni ei. On vaikea olla eri mieltä kirjan epilogin loppusanojen kanssa:
Kauneus on ollut minulle suurin arvo – vasta vanhana olen tajunnut, että inhimillisyys on sitä suurempi, että maailma tarvitsee inhimillisyyttä vielä enemmän kuin kauneutta.
