Lauri Timonen: John Ford

Filmihullun päätoimittaja ja elokuvakirjailija Lauri Timonen on muutamassa vuodessa julkaissut valtavan määrän laadukasta elokuvahistoriaa, joka hakee pienessä maassa vertaistaan. Vuonna 2025 ilmestyi kaksi teosta amerikkalaisesta elokuvaohjaaja John Fordista (1894-1973), vuodet 1894–1949 kattava ensimmäinen osa ja ja vuodet 1950–1973 kattava toinen osa.

Ei ole varmastikaan yhtäkään elokuvaa vähänkin pintaa syvemmältä tuntevaa (tällä tarkoitan oikeita vanhan ajan elokuvia, en Netflixin köykäisiä tekeleitä), joka ei olisi joskus törmännyt 1900-luvun merkittävimmän elokuvaohjaajan, John Fordin nimeen, joko monina viittauksina amerikkalaisesta elokuvasta puhuttaessa, tai nähnyt hänen elokuvistaan ainakin vähintään kahta tai kolmea elokuvakerhoissa (veikkaisin ainakin Vihan hedelmiä ja Apassilinnaketta).

Ford loi vuosina 1939–1941 sellaiset mestariteokset kuin Hyökkäys erämaassa, Kansan sankari, Liekehtivä erämaa, Vaarallisilla vesillä, Tupakkatie, Vihan hedelmät ja Vihreä oli laaksoni sekä myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen palattuaan Hollywoodiin klassiset lännenelokuvat Aavikon lain, Apassilinnakkeen sekä Keltaisen nauhan ja näiden lisäksi joukon mykkäkauden mestariteoksia. Vaikka länkkäreistä ei pitäisikään (Stalin piti ”sairaan kovasti”), Fordin tarina on kaikille elokuvan ystäville kiinnostava yritys saada selville mykkäelokuvista aloittaneen ohjaajasuuruuden herkkyys ja nerokkuuden ilmentymät elokuva elokuvalta, kuten Timonen meille tarinat läpivalaisten tekee.

Timosen kirjat amerikkalaisesta elokuvaohjaaja John Fordista ovat napakymppi ja kerronnaltaan selkeää sekä luettavaa tekstiä. Huolimatta siitä, että ensimmäinen kirja on tiiliskivimäinen (sivuja peräti 668), se houkuttelee asiasta kiinnostuneen elokuvaharrastajan lukemaan kirjan huolella kannesta kanteen. Kirja sisältää paljon rikkaita yksityiskohtia ja mehukkaita juttuja, joilla Timonen valaisee unhoon jääneitä kohtauksia unelmakaupungin varjoisilta kujilta, tehden ajan ja ihmiset sekä näiden väliset jännitteet näkyväksi.

Huomion ansaitsee myös Timosen lukijaystävällinen tapa selkokielellä avata Fordin elokuvat tavallisten ihmisten ymmärrettäväksi. Hyvää ja sivistävää kesäluettavaa vaativaan makuun! Lauri Timonen jatkaa Ford-kirjoissaan uudenlaisen suomalaisen elokuvahistorian ja pitkän taiteellisen esseen välimaaston sijoittuvaa mestarillista kerrontaansa peräti kahden kirjan voimin. Elokuvakirjallisuudessa Suomi on maailman kärkikastia. Mutta kun suomalaisia elokuvia vertaa niitä elokuvakirjoihin ja elokuvakritiikkiin, tulee suru puseroon.

Kirjat on kirjoitettu Timoselle omintakeisesti soljuvan lyyrisen paatoksen hengessä. Timonen maalaa kuin runon siivin Fordiaan, joka avautuu näin lukijalle sopivasti. ”Alkupuolella huomion vievät jälleen huimat, syväulotteisen asetelmalliset maisemaotokset: etualalla odottavat ratsumiehet, alhaalla laaksossa einehtivä karjalauma, taustalla seisovilta kukkuloilta laskeutuvat eläimet ja omia aksentointejaan kellertävään hiekkaan lisäävät harvassa kasvavat pensaat.” (Musiikki vain mukaan ja tarina kuulostaisi hieman Bruce Springsteenin musisoinnilta.)

Timosen tarjoama hurja lukupaketti ensimmäisessä Ford-kirjassa on samalla kertaa sekä innostava että itsessään tyylikkäästi kohteensa kanssa kommunikoiva taideteos, jossa ei jätetä kääntämättä kiveäkään Fordin nerouden poluista, joiden mestarillisuus ja taika alkaa olla lähes kokonaan hävinnyt nykykatsojan mielistä. Mutta Fordia tutkitaan myös syvästi inhimillisenä olentona. Timosen kirjailijanlaatu on sofistikoitunut, mutta myös tuttavallinen, puhutteleva ja tarkasti sekä maaliinsa osuvana nuolena kuin polyfoninen kudelma elokuvan henkeen vuosisatamme tärkeimmän taidelajin villeistä kapinallisista ja uhmakkaista lahjakkuuksista, ja jo unohdetuista sisällöistä ja itse elokuvista sekä hulluista lahjakkuuksista.

Miksi sitten Ford on tänään tärkeä aihe? Koska Timonen tarjoaa taas takuuvarmasti syvällisen vaihtoehdon päivänkritiikin ohuuteen kyllästyneille. Timosen tiiliskivikirjat ovat oma anarkistinen ja ihmislämpöinen taiteenlajinsa vastaan keskinkertaiset markkinavetoiset hörhöilyt ja yltiöromanttiset hupsuttelut veriroiskeilla kahlehdittuina suuren rahan voitontavoittelun alttareille.

Kun sisällysluetteloa hieman selaa, ymmärtää että ratkaisu jakaa teos kahteen osaan on osuva, sillä ensimmäisessä osassa ehdimme perehtyä Fordin elokuviin seikkaperäisesti, mykkäfilmeistä lähtien elokuva elokuvalta jättämättä kiveäkään kääntämättä Fordin uralla ja yksityiselämässä. Sen jälkeen voimme rauhassa toisessa osassa keskittyä pohtimaan, millainen hän oli sekä ohjaajana että ihmisenä vanhetessaan.

Vuosi 1920 näyttää olleen Fordille työntäyteinen. Silloin syntyi lukuisia elokuvia. Tässä kohtaa alkaa jo näkyä Timosen tarkasti sekä sisältä että ulkoa ja tekstin keskeltä ytimen havaitseva kynän laatu. Timosen luoma omaehtoinen elokuvakieli, siis se millä tavalla hän elokuvista kertoo ja niitä kuvailee, on kuin Arto Mellerin kynästä. Hän ei ole perinteinen elokuvahistorioitsija vaan kuin elokuvarunoilija, eikä tyydy kuvaamaan ohjaaja ja elokuvaa totutusti vaan ottaa avukseen poeettisen luupin, jonka alla hän tarkastelee Fordia, joka oli jo tuolloin saanut niskaansa syytökset viipyilevyydestä, maalailevaisuudesta ja tunnelmoinnista. Ensimmäisen Fox-studiolle toteuttaman ohjauksen Just Pals (1920) osalta voi syytökset ihan huoletta unohtaa.

Rasmus ja kulkuri – traditioon asettuva, twainilais-dickensiläisin vivahtein vuorattu seikkailullinen tunnelmapala ennakoi monin tavoin Chaplinin poikaa (The Kid, 1921) ja käy ammatillisena suoritteena muotovaliosta. Erityisen fordilainen se ei ole, vaikka koomiset yksityiskohdat (lopussa onton puurungon sisältä kurkistava kylähullu käppänä) ja emotionaaliset kohonuotit (pojan Bimin kohdistama kanan kaulan katkaisemisen estävä vetoava katse ja epäitsekäs selitys: ”Ei minun oikeasti ole nälkä…”) saavat seurakseen taidokkaita kahdennuksia, kuten opettajattaren hukuttautumisyritystä ennakoivat, vastaavaa kohtaloa odottavat kissanpennut, jotka ilkikurinen vesseli kuitenkin äitinsä katseen välttäessä pelastaa takaisin luontoon (tyhjän säkin jäädessä kellumaan runollisesti kosken kuohuihin).

Tällä tavalla Timonen avaa pala palalta Fordin meille.

Kun Timosen kirjaa on hieman lisää poeettisella silmällä selaillut, kirja sekä sen sisältämät uskomattomat tarinat vievät mukanaan, ihan kuin Fordin elokuvat, ja koko monimutkainen persoona, ja kaikki hänestä kerrotut ja häneen liitetyt tarinat. Erityisen kiinnostavaa on yrittää saada selville Fordin tapa pitää ”sinnikkäästi kiinni irlantilaisista sukujuuristaan ja kapinallisesta identiteetistään”, mitä se oikein oli, ja miten se hänen käytännön elämässään oikein ilmeni. Tai se, miten aikoinaan niin voimakas tähti alkoi sammua sekä miten ja mihin tarina lopulta päättyy.

Ford avautuu Timosen kirjassa yllättävän monella uudella ja mielenkiintoisella tavalla lukijalle. Timosen Ford ei ole yllätys, yllätys, vain se lännenelokuvien Ford joka meille tulee heti mieleen, vaan jotain ihan muuta, joskus jopa yllättävää ja uutta. Siksi Ford on myös kiinnostava. Mutta olisihan se pitänyt arvata. Timonen lainaa Bertrand Tavernierin sanoin Fordin taiteen olleen ”meditatiivista ja sinfonista” eikä Ford koskaan suosinut westerneissään ikinä niin sanottua kovaksikeitettyä lajia, vaan minimoi (humoristisia baaritappeluita lukuun ottamatta) väkivallan, ja vältteli ammuskelujaksoja ja jopa genrelle tyypillisiä kaksintaistelufinaaleja.

Ford käytti Timosen mukaan väkivaltaa ”ennen kaikkea moraalisena elementtinä” (Robert Parish). Vuonna 1969 Ford summasi pyrkimyksensä hyvinkin erilaisista lähtökohdista: ”Olen komediaohjaaja, joka tekee surullisia elokuvia. En pidä onnellisista lopuista. Pidän niistä, kun ne ovat melankolisia.” Tämä on varmasti sanottu naama hieman irveessä. Timosen tyyli on selkeää ja helppolukuista, vaikka itse asiat ovat monimutkaisia, ja siirtyvät elokuvan tavoin katsojan silmien edessä suoraan aivoihin niitä sen kummemmin ensin rekisteröimättä. Mutta pikkuhiljaa alkavat pienet palat yhdistyä toisiinsa.

Timonen on kiinnostunut Fordin sieluntilasta ja nimeää tämän runoilijaksi, joka olisi kunnianosoitus kenelle tahansa ohjaajalle. Runojahan parhaimmat heistä synnyttävät, eivätkä mitään höpöhumppaa – välähdyksiä kuviteltujen kohtauksien ja koskettavien tarinoiden ristivalotuksessa. Timonen muistuttaa Fordin laadusta. Hän ei koskaan sortunut älyköille tyypilliseen pintasilattuun koketeeraamiseen. Fordia kuvotti snobismi.

Tärkeää Timosen kirjassa on sen tahto ja voima etsiä kaiken välttämättömien yksityiskohtien seasta Fordin tuotannon poeettista ydintä. Fordille elokuvat olivat – Timosen ja monen muun aidon filmihullun tavoin – ainutlaatuisia ja maagisia kokemuksia.

Kaksiosainen Ford-elämäkerta avaa samalla Timosen uuden USA-trilogian, jonka seuraavia päähenkilöitä ovat Orson Welles ja Howard Hawks. Timosen tahti on ollut viime vuodet erityisen kova eikä sanottavakaan ole kevyemmästä päästä. Eurooppa-trilogia käsitti kirjat Rainer Werner Fassbinderistä (2019), Federico Fellinistä (2021) ja Robert Bressonista (2023). Timosen elokuvakirjat julkaisee ”elokuvakirjallisuuden kummisetä”, Likestä tuttu kirjallinen vaikuttaja Hannu Paloviita ja Rosebud.