Kun oivallinen tunteiden liikuttaja ja erilaisten sävyjen ja hienostuneen maun osaaja Neil Hardwick kirjoittaa muistelmansa, jälki on sen mukaista mestarillista viimeistä piirtoaan myöten ja niin nautinnollista, että kirjaa on vaikea jättää kesken edes hetkeksi.
Hardwickin kerronta on yhtä vaikuttavaa kuin hänen älyllinen huumorinsa haastavaa ja suoraa. Siitä muistelmien nimikin. Hän ei pyytele keneltäkään kohtaamalta ihmiseltä anteeksi sitä, että muistot vaativat häntä kommentoimaan jälkeenpäin – onneksi, sillä siitä parhaimmat jutut syntyvät. Suomessahan on tapana puhua pahaa siitä, joka kääntää selän. Hardwick ei sorru moiseen.
Hardwick puhuu puhtaasti kohtaamistaan epämiellyttävistä hetkistä ja ihmisistä, muun muassa Pentti Siimeksen ja Speden inhosta häntä kohtaan. Hänen tarinansa alkaa vanhenemisen ikävistä puolista, yhtäkkisestä liikuntakyvyttömyydestä, yksinäisyydestä, kuolemanpelosta ja kivuista sekä kärsimyksistä, joita hän kohtaa samalla kun hän tajuaa vielä pahemman olevan edessäpäin.
Yleisön rakastama Kvartetti oli Hardwickille inhottava kokemus osin siksi, että voimakastahtoinen Kyllikki Forssell ei noteerannut lainkaan ohjaajaa, vaan kävi itse ohjaamaan näytelmää niin, että Hardwickin piti kysyä neuvoa teatterinjohtaja Asko Sarkolalta.
Tarinassa on imu ja kerronnassa voimaa, sitä samaa kuin mitä magiikaksi teatterissa kutsutaan. Kvartetti meni kymmenen vuotta ja loppujuhlissa tapahtui sekin ihme, että aristokraattinen Kyllikki Forssell pyysi anteeksi känkkäränkkäisyyttään.
Kyseessä on esitys, ohjaajan viimeinen ja hän odottaa hetkensä koittaneen milloin tahansa. Mutta vielä ei ole aika hänen lähteä. Jäljellä on yli 190 sivua mojovia sattumuksia ja eriskummallisia tarinoita kerrottavana Hardwickin laajalle faniporukalle, joka pitää erityisesti hänen tavastaan ”ulkoistaa oma itsensä”, kieltämättä omaa syyllisyyttään virheisiin sekä tapahtuneisiin järkytyksiin.
Hardwick liikkuu tarinoissaan kuten elämässäänkin traagisen ja huippuhauskan välillä. Niinpä hän ohjaa meitä myös ovelasti lukijoina. Tarina kulkee välillä lumihangessa ja taas muistoissa. Se, minkä Hardwick haluaa meille näyttää, on ”kaiken häilyvyys” ja ”asioiden limittäinen toteutuminen”.
Neil Hardwick sitoo yhteen menneiden muistelemisen nykyhetken kipuihin, kuin ohjaisi aina yhtä ja samaa, vaikkakin eri näytelmää.
Niinpä tätä puuhaa, tätä tämänhetkistä kaatumiskomediaani täällä lumisella takapihalla, ei voi kutsua farssinomaiseksi. Outoa kyllä se on siitä huolimatta sekä virheetöntä että turhaa. Eikä se varmasti naurata ketään. Kun stand up -koomikko ei naurata, sanotaan että hän kuolee lavalle.





