Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Israel : What Went Wrong? kysyy kysymyksen, joka painaa tällä hetkellä monen mieltä. Kuinka voi olla mahdollista, että valtio, joka perustettiin holokaustin jälkimainingeissa vuonna 1948 – samana vuonna, jolloin YK:ssa luotiin kansanmurhasopimus – on nyt itse syytettynä laajamittaisista sotarikoksista, kansanmurhasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan? Vielä erikoisempaa on, että tätä toimintaa sivustaseuraa sama kansainvälinen järjestelmä, joka perustettiin estämään juuri tämänkaltaiset julmuudet. Entä mistä johtuu, että Israelin tuhoamissotaa ei erityisemmin vastusteta itse maassa, vaan kansalaiset enimmäkseen suhtautuvat asiaan, jos ei myönteisesti, niin ainakin välinpitämättömästi?
Omer Bartovin kirja on kivuliasta luettavaa, eikä vähiten johtuen Bartovin omasta taustasta. Bartov syntyi kibbutzissa, kasvoi Tel Avivissa ja palveli Israelin puolustusvoimissa Yom Kippur -sodan aikaan. Sittemmin hänestä on tullut tunnettu holokausti- ja kansanmurhatutkimuksen professori, joka käyttää nyt asiantuntemustaan omaa kotimaataan vastaan.
Bartovin kirjan ydinväite on, että nykyisten ongelmien juuret ovat jo vuodessa 1948. Kun Israelin valtio perustettiin, yli 700 000 palestiinalaista pakeni tai karkotettiin kodeistaan Israelin valtion perustamiseen johtaneen sodan yhteydessä. Tätä tapahtumaa kutsutaan Nakbaksi. Israelissa Nakba ja holokausti nähdään yleensä täysin erillisinä tapahtumina, mutta Bartovin mielestä ne linkittyvät hyvin olennaisesti yhteen. Holokausti oli osa natsi-Saksan suunnitelmaa luoda saksalaiselle väestölle elintilaa siirtämällä tai tuhoamalla ”juurettomat ja maattomat” juutalaiset pois heidän tieltään. Nakbassa puolestaan Palestiina nähtiin ja nähdään alueena, joka kuuluu luonnostaan juutalaisille ja jotka voivat ottaa sen omakseen yksinkertaisesti siirtämällä edelliset asukkaat tieltään. Bartov ei väitä, että nämä kaksi olisivat historiallisesti samanarvoisia tapahtumia, mutta ne jakavat samankaltaisen kolonialistinen logiikan.
Toinen askel kohti nykytilannetta otettiin vuonna 1967 Kuuden päivän sodan jälkeen, kun Länsiranta, Gazan kaista ja Itä-Jerusalem miehitettiin. Ajan myötä miehitys synnytti siirtokuntaprojektin, joka on tuonut näille alueille noin 700 000 juutalaista siirtolaista. Lopputuloksena on apartheid-järjestelmä, jossa kolme neljäsosaa näiden alueiden väestöstä elää mielivaltaisen sotilaslainkäytön alaisena, kun taas jäljelle jäävä neljännes nauttii kaikista Israelin juutalaisten kansalaisten oikeuksista ja etuoikeuksista.
Bartov katsoo, että tässä on kyseessä itse sionismin epäonnistuminen. Sionismi syntyi juutalaisten vastauksena antisemitismiin ja pyrkimyksenä vapautua vainoista ja syrjinnästä. Bartovin mukaan Israelin perustamisen jälkeen kehityksen suunta ei ollut vielä ennalta määrätty: uusi valtio olisi voinut laatia perustuslain ja pyrkiä sovittamaan juutalaisten itsemääräämisoikeuden yhteen kaikkien asukkaidensa yhdenvertaisten oikeuksien kanssa. Sen sijaan sionismi muuttui vähitellen valtion etnonationalistiseksi ideologiaksi. Valtiolliseksi ideologiaksi muututtuaan se alkoi tuottaa toiselle väestölle juuri sellaisia ongelmia, joista sen oli tarkoitus vapauttaa juutalaiset.
Tässä on keskeinen ongelma. Koska Israelin valtion itseymmärrys pohjautuu niin voimakkaasti ajatukseen, että valtio on olemassa holokaustin vuoksi ja että holokausti on historiallisesti ainutlaatuinen tapahtuma, Israel ei voi hyväksyä ajatusta, että Nakban tai siirtokuntien logiikka on millään tavalla verrannollinen siihen ajatteluun, joka johti holokaustiin. Se päin vastoin katsoo, että mikä hyvänsä kritiikki valtiota kohtaan yrittää vain kieltää koko Israelin valtion oikeuden olla olemassa ja on siten modernia antisemitismiä.
Bartovin tulkinnassa holokausti ei siten ainoastaan tehnyt Israelin valtion luomisesta ”välttämätöntä”, se myös loi käsityksen Israelista ainutlaatuisena valtiona, johon eivät päde samat säännöt kuin muihin. Holokaustin muisto toimii näin perusteluna Israelin erityisasemalle.
Bartov vielä pureutuu niin kutsuttuun ”Never again”-ajatteluun, joka on luonut uhrimentaliteetin ja jatkuvan pelon holokaustin toistumisesta. Tämä näkyy erityisen selvästi siinä miten Israel reagoi Hamasin hyökkäykseen eli lokakuun 7. päivän verilöylyyn. Tapahtuma sai jopa liberaalin vasemmiston ajattelemaan, että palestiinalaiset todella haluavat toistaa holokaustin. Israelissa 2024 tehdyn kyselyn mukaan yli puolet haastatelluista ajatteli, että Hamasin hyökkäys on verrattavissa Holokaustiin. Netanjahu on myös tietoisesti korostanut tätä narratiivia.
Israelilaisille kyse on siten ennen kaikkea eksistentiaalisesta konfliktista. Voitto on pakko saada hinnalla millä hyvänsä tai vaihtoehtona on holokausti, vaikka vertaus tuntuisi ulkopuolisille miten äärimmäiseltä hyvänsä. Näin kierrämme takaisin kolonialistiseen logiikkaan. Bartov näkee Hamasin ja Israelin suhteessa kaikuja saksalaisten vuosina 1904–1908 toteuttamasta Herero- ja Nama-kansanmurhasta nykyisessä Namibiassa. Vuonna 1904 karjanhoitokansana tunnetut hererot hyökkäsivät hajallaan olleiden saksalaistilojen kimppuun, koska nämä valloittivat heidän maitaan. Saksalaisille tämä ei ollut merkki niinkään siitä, että hererot reagoivat heidän maansa miehitykseen, vaan teko oli todiste siitä, että hererot olivat raaka ja barbaarinen kansa. Heidän vastarintansa miehitystä vastaan kallistuisi aina murhaan, joten koko väestö tulisi siten sulkea pois sivistyneen ihmiskunnan moraalisen piirin ulkopuolelle.
Saksalaisten tapauksessa tämä johti hererojen ja namojen lähes täydelliseen tuhoamiseen. Sama logiikka on nähtävissä Israelin Gaza-sodan retoriikassa ja toiminnassa lokakuun 7. päivän jälkeen. Hamasin hyökkäys on irrotettu miehityksen ja konfliktin historiasta ja esitetty osoituksena koko palestiinalaisväestön vihamielisyydestä, mikä puolestaan on oikeuttanut siihen kohdistuvan väkivallan.
Bartov pohtii, miten lokakuun 7. olisi voinut olla tapahtuma, joka osoittaa, että nykyinen suunta ei voi enää jatkua, mutta Israel ottikin sen merkkinä, että tarvitaan lisää väkivaltaa. Rauhaa ei voi kuitenkaan olla luvassa niin kauan kun seitsemän miljoonaa juutalaista hallitsee seitsemää miljoonaa palestiinalaista ilman merkkiäkään tasa-arvoisesta kohtelusta. Mikä sitten ratkaisuksi? Bartovin näkemys on sikäli synkkä, että valtiot harvemmin lopettavat kansanmurhaa ellei niitä siihen pakoteta tai kunnes ne ovat onnistuneet tavoitteessaan.
Israel : What Went Wrong? ei ole hirveän pitkä kirja. Bartov ei yritä kirjoittaa lopullista historiaa Gazan sodasta tai Israelin kehityksestä, vaan käyttää historioitsijan osaamistaan selittääkseen, miksi hänen mielestään juuri nyt tapahtuva on seurausta paljon pidemmästä kehityksestä, ja miksi kehityksen suunta pitäisi katkaista nyt eikä sitten, kun siitä voidaan kirjoittaa kiihkottomasti jälkikäteen. Kirja on siten enemmän kiireellinen vetoomus tai esseistinen puheenvuoro kuin perusteellinen historiikki. Kiinnostavaa ja masentavaa luettavaa kyllä. Tässä eskaloituvassa kehityksessä jos missä näkee, miten voimankäyttö ei voi poistaa niitä syitä, joista vastarinta kumpuaa.