Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
On ilo, kun kustantamon ennakkomarkkinointi osuu napakasti kohdilleen ja tuntemattoman tekijän kirja tarjoaa sitä, mitä luvattiin. Näin kävi M. J. Höltän Luiden laulu -teoksen kanssa. Esittelyteksti lupasi novelleja, jotka yhdistelevät suomalaista kansanperinnettä ja kosmista nihilismiä. Yhdistelmä kuulostaa herkulliselta.
20 novellin kattaus tarjoilee monenlaisia synkkiä tunnelmia. Osa tarinoista sijoittuu menneisiin aikoihin, johonkin epämääräiseen historialliseen aikaan. Osa on nykyaikaisempia, mutta mikään ei varsinaisesti tunnu sijoittuvan ihan tähän aikaan. Mukana on kummitusjuttumaisempia tarinoita, kuten vaikkapa kokoelman avaava ”Yö riihessä”, kummallisempaa kansanperinteeseen nojaavaa ahdistusta, kuten ”Pihka metsään päin” ja suorastaan lovecraftiaanisiin kierouksiin nousevia juttuja, kuten ”Köyry”. Siinä ”seinähirsien luonnottomista kulmista” ilmestyy kammotuksia, jotka ovat ulkoasultaan ”muodon rikoksia”. Tällaista klassisen tyylikästä maalailua on ilo lukea.
Pelko oli sisäänpäin sulkeutunutta ymmärrystä, jota todellisuus yritti murskata valtavalla painollaan kaikista suunnista. Näky, joka kiemurteli tuvan pöydän alla, ei tarjonnut minkäänlaista merkitystä, mutta se veti puoleensa niin kuin kiusoitteleva salaisuus, ja ymmärtääkseen enemmän hänen tulisi liittyä osaksi jotain suurempaa.
Novellien sävy on kautta linjan kohdallaan. Luiden laulussa on oikeanlaista selittämättömän tunnelmaa, kiemurtelua vaikeasti ymmärrettävien asioiden äärellä. Toisaalta asetelmissa on riittävästi vaihtelua, novelleja voi hyvin lukea putkeen, ilman että ne alkavat muuttua puuduttaviksi. Kokonaisuus on siis oikein onnistunut ja kokoelma kaikkiaan korkeatasoinen. Tähän kannattaa tutustua, jos suomalaisesta kansanperinteestä ja kosmisesta nihilismistä ammentava kauhu kuulostaa ajatuksena kiehtovalta.
Esikoiskokoelmansa julkaissut Hölttä on tekijänä tuntematon, mutta teki hyvän vaikutuksen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tästä mielikuvituksesta seuraavaksi sikiää. Alku on ainakin lupaava.
“Ymmärsittekö näkemäänne?” Leppälän ääni oli lähes tuudittava. Hän puhui kuin lääkäri potilaalle, jonka tunnereaktio oli juuri ohittanut kriittisen pisteen: ”Oliko se muotoa vai merkitystä? Tunsitteko vai ymmärsittekö? Menetittekö ajallisen itsenne hetkeksi?”
