Tämä kirja on tehty niin, että Seela Sella ja Jarkko Martikainen ovat keskustelleet erilaisista aiheista Sellan kotona keväällä 2026. Kirjan on toimittanut Satu Laatikainen.
Sain kirjan juuri kun tuli tieto siitä, että Seela Sella on menehtynyt. Halusin heti ottaa kirjan käsittelyyn ja niinpä kuuntelin sen. Lukijoina eivät suinkaan olleet päähenkilöt itse, vaan Eija Ahvo ja Lari Halme, jotka osasivat kyllä luoda oikeanlaisen tunnelman.
Yleensä kun keskustellaan, aiheethan pomppivat miten sattuu, joten uskon, että toimittajalla on ollut iso ”ohjaus”, kun on saattanut aiheet edes jonkinlaiseen järjestykseen. Laatikainen oli halunnut saattaa nämä kaksi yhteen ja vaihtamaan ajatuksia. Kun oli kysynyt Sellalta halukkuutta tähän projektiin, hän oli vastannut näin: ”Voi voi. Minulle ei pitäisi tarjoilla porkkanoita, sillä minä olen pupu!”
Niinpä Jarkko ja Seela ovat jutelleet työstään, unelmista, elämästä, perheestä, uskonnosta ja lapsena olemisesta, kuinka ei saa koskaan unohtaa sitä sisäistä lasta. Keskustelu polveilee elävästi ja mielipiteet ovat eriäviä, mutta paljon ovat myös yhtenäisiä. Välillä lukijakin on samaa mieltä, välillä eri mieltä. Silti kaikki aiheet ja niistä pulpahtelevat mielipiteet jäävät mieleen ja herättävät ajatuksia.
Seelan kommentit ovat Jarkon kommentteja tiukempia, mutta hän perustelee ne tosi hyvin. Kun Seela kertoo vihaavansa talvea, niin vihaaminen antaa energiaa. Pystyin melkein kuvittelemaan sen ilmeen, kun hän on sen sanonut.
Taiteilijoiden elämä on aina kiehtonut, koska onhan se erilaista kuin niin sanotusti tavallista työtä tekevällä. Taiteilijuuteen liittyy usein se kutsumus, joka menee kaiken muun edelle. Taiteilijalle se oman työn tekeminen ei ole vain työtä, se on elinehto.
Keskusteluja hyvästä elämästä on erittäin antoisa opus!






