Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Veronica Henryn 30 päivää Pariisissa on mukava kuvaus siitä, miten aikuistuttuaan ymmärtää nuorta itseään paremmin ja osaa suhtautua asioihin kypsemmin. Tiedän, ei ikä mieltä kaikille anna, mutta tässä tarinassa tuo oli yksi niistä jutuista, joista pidin kovasti.
Juliet oli Pariisissa au pairina 30 vuotta aiemmin. Kun avioliitto on päättynyt sopuisaan eroon, talo myyty ja rahat jaettu, pyöräilystä ja kunnon kohottamisesta innostunut aviomies on jo hankkinut oman uuden asunnon. Juliet ei oikein löydä mieleistään, ja päättää palata kuukaudeksi nuoruutensa Pariisiin. Ehkä nyt olisi rohkeutta kohdata menneisyys, solmia kenties katkennut ystävyyssuhde Nathalien kanssa uudestaan, ja miettiä, uskaltaako ajatella menneisyyden miehen etsimistä. Voisi saada uusia muistoja ikävien tilalle.
Kun hän kurotti ottamaan laukustaan kannettavan tietokoneen, hän huomasi päällimmäiseksi pakkaamansa taskukirjan ja tarttui siihen. Hänen selaillessaan kirjan sivuja muistot tihkuivat mieleen sormenpäiden läpi. Hän muisti sen hetken, kun kirja oli annettu hänelle. Tiedon siitä, miten arvokas se oli. Syyllisyyden siitä, ettei hän ollut koskaan saanut tilaisuutta palauttaa sitä…
Juliet on tehnyt toimittajan töitä ja auttanut kuuluisuuksia kirjoittamaan kirjoja. Pariisissa hän haluaa kirjoittaa omaa kirjaa kaksikymppisen tarinastaan au pairina. Työnimenä on Nuori ja viaton.
Juliet kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja antoi täyteläisen, sakean nesteen pyöriä kielellään. Hän tunsi viime kuukausien jännityksen katoavan hartioilta kuin hylätty kettuturkki ja tajusi, että nyt, pienten silausten ansiosta hän tunsi olevansa kotona. Hän lukisi tekstin, jonka oli kirjoittanut junassa, ja kirjoittaisi ehkä vähän lisää, jos siltä tuntuisi. Musiikkia, viiniä, kynttilänvaloa – mitä muuta hän tarvitsisi saadakseen muusan esiin?
Jos olet taipuvainen annoskateuteen, varaa herkkuja viereen, kun luet. Tämä on melkein pahempaa kuin Viisikoissa, mutta mitä muuta Pariisissa voi tehdä kuin herkutella hoikistavasti? Pariisilainen ei kuulemma koskaan santsaa toisin kuin englantilaiset, jotka ottavat kaksi tai kolme annosta.
No, voihan Pariisissa vaikka pyöräillä kaupunkipyörällä yksin tai nuoruuden rakastetun kanssa, joka on vaihtanut lakimiehen uransa unelmien kirjakauppaan.
Tai sitten voi etsiä käsiinsä ystävän, joka auttoi sopeutumaan kaupunkiin silloin kolmekymmentä vuotta sitten, ja innostua kirjoittamaan hänen kanssaan kirjaa hänen She Cries Champagne -bistronsa tarinasta.
Juliet oli vuosien aikana kerännyt enemmän ystäviä kuin edes tarvitsi. Ystäviä oli eri tunnelmiin: ystäviä juomiseen, ystäviä shoppailuun, ystäviä pohtimaan elämän tarkoitusta. Ystäviä, joita hän rakasti; ystäviä, jotka hän halusi joskus tappaa mutta jotka jotenkin viime hetkellä pelastivat itsensä. Kukaan heistä ei ollut kuitenkaan avannut hänen silmiään uudelle maailmalle niin kuin Nathalie.
Tarinassa on kelpo juonenkäänteitä. Juliet katosi Pariisista silloin kerran. Käykö niin taas? Vai asettuuko hän elämään sitä elämää, johon hänet on tarkoitettu?
