Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun Macintosh julkaistiin 1984, Yhdysvalloissa tietokonealalle valmistuvista peräti 40 prosenttia oli naisia. Näistä luvuista on kuitenkin sittemmin tultu jyrkästi alas, ja nykyään alan opiskelijoista vain 22 prosenttia on naisia. Piilaaksossa, innovaatioiden eturintamassa, tilanne on vielä tätäkin huonompi. Erityisesti Piilaakson suuryrityksissä, kuten esimerkiksi Googlessa ja Facebookissa, naisia on selkeä vähemmistö.
Tällä on sikäli merkitystä, että Piilaakson innovaatiot vaikuttavat voimakkaasti koko maailmaan, mutta Piilaakson työntekijät ja koodarit muodostuvat yllättävänkin rajatusta ja homogeenisestä ryhmästä, eli lähinnä nuorista, perheettömistä ja valkoisista miehistä. Se että monien yhteiskuntaa pyörittävien algoritmien kirjoittajat tulevat näinkin demografisesti rajatusta joukosta, voi olla yhteiskunnan kannalta hyvinkin ongelmallista, kuten erinomainen Weapons on Math Destruction osoittaa. Toisin kuin usein kuvitellaan, algoritmi ei itsessään ole mikään neutraali matemaattinen koodi, vaan se voi hyvinkin sisältää haitallisia moraali- ja logiikkakäsityksiä, ja siten vaikuttaa yhteiskuntaan negatiivisesti.
Ihanteellisessa tapauksessa Emily Chang olisi kenties voinut käsitellä Piilaaksoa vieläkin laajemmasta näkökulmasta, eli miten naisten lisäksi myös lukuisat vähemmistöt (ja oletettavasti myös vanhemmat miehet) kokevat Piilaakson hankalaksi paikaksi työskennellä ja minkälaisia vaikutuksia tällä on alalle ja yhteiskuntaan laajemmin. Tällaisenaan, naisnäkökulmaan keskittyen, kirja on silti oikein mielenkiintoista luettavaa ja antaa paljon pureskeltavaa.
Heti alkajaisiksi Emily Chang kysyy olennaisen kysymyksen: minkälainen ihminen ylipäätään on soveltuva koodariksi? Moni ihminen ajattelee tässä vaiheessa sitä kliseistä mielikuvaa epäsosiaalisista nörteistä, jotka ovat luonteeltaan pikemminkin loogisia kuin empaattisia ja jotka suhtautuvat omaan alaansa palavalla intohimolla jo lapsuudesta lähtien: koodari on mielellään aloittanut alan harrastamisen jo kauan, ennen kuin hän virallisesti lähtee sitä opiskelemaan. Tämä mielikuva ei ole mikään sattuma, sillä siitä on tullut kulttuurissamme itseään toteuttava ennuste.
Mielikuvan juuret on jäljitettävissä 60-luvulle, jolloin ohjelmistoyritys nimeltään System Development Company loi suositutun työnhaussa sovellettavan persoonallisuustestin, joka antoi hakijalle enemmän pisteitä epäsosiaalisesta luonteesta. Yhtiö ei kylläkään löytänyt korrelaatiota epäsosiaalisuuden ja paremman työsuorituksen kanssa, mutta koska monet yrityksen haastattelemista miehistä käytännössä olivat epäsosiaalisia, veti yhtiö johtopäätöksen, että ominaisuus itsessään on alalle pyrkiville hyvästä.
Vaikka tätä testiä ei enää käytetäkään, yleiseksi muuttunut olettamus siitä minkälaisia koodareitten pitää olla, saa jo itsessään monet naiset rajaamaan itsensä ulos alalta. Olettamus saa tutkimusten mukaan myös miehet palkkaamaan lähinnä itsensä kaltaisia työntekijöitä. Kuitenkin tämä olettamus vääristää sitä kuvaa mistä tietotekniikassa itsessään lopulta on kyse. Googlella työskennellyt Yonathan Zunger korostaa miten työn haasteena on ratkaista todellisessa maailmassa olevia ongelmia ja näiden ongelmien ymmärtäminen vaatii jo itsessään myös ihmisten käyttäytymisen ymmärtämistä ja siitä kiinnostumista. Oletus, että tietotekniikka-alalle soveltuu lähinnä tietynlainen persoonallisuustyyppi ei ole siinä mielessä kovinkaan perusteltu.
Itse Piilaaksossa vaanii kuitenkin paljon tätä suurempi ongelma. Koska niin suuri osa alueen työntekijöistä on nimenomaan nuoria miehiä, muodostuu alueen työkulttuuri heidän halujensa ympärille ja naisten on vaikea navigoida tällaisessa työympäristössä. Chang haastattelee lukuisia Piilaaksossa työskenteleviä naisia, jotka kertovat kokemuksistaan. Hyvän esimerkin antaa Christa Quarles, OpenTable yrityksen toimitusjohtaja, joka kertoo miten hänet vietiin eräässä työhaastattelussa suoraan strippiklubille, jotta nähtäisiin miten hyvin hän sopeutuu yrityksen työkulttuuriin. On sinänsä kuvaavaa, että Piilaaksossa ohjelmoijalle on olemassa myös termi “brogrammer”.
Uran etenemisen kannalta myös verkostoituminen investoijien ja kollegoiden kanssa on hyvin tärkeää, mutta tällaiset tapahtumat pyörivät usein alkoholin, uhkapelaamisen ja jopa seksibileiden ympärillä. Säännöt eivät kuitenkaan ole tällaisessa ympäristössä sukupuolille samat. Jos nainen ei lähde leikkiin mukaan hän ei ole tiimipelaaja, mutta toisaalta osallistuminen rellestämiseen ei sekään tee naisen maineelle hyvää. Se, että Piilaakson vapaa-ajan kulttuurissa naiselle on varattu selkeä seksiobjektin rooli, väistämättä heijastuu myös työpaikoille, joissa seksismi eri muodoissaan on yleistä.
Piilaaksosta maalautuu kirjassa kuva “rankka työ vaatii rankat huvit” -paikkana, joka on varsinkin perheellisille haastava paikka työskennellä. Monilla naisilla ura Piilaaksossa kosahtaakin viimeistään lapsiin, sillä jo teknologian nopea muutos tarkoittaa sitä, että pidempien taukojen pitäminen työelämästä tarkoittaa paluuta nollapisteeseen. Vaikka monet yritykset Piilaaksossa panostavatkin työntekijöidensä viihtyvyyteen mm. kuntosalien ja jopa yöpymistilojen muodossa, lastenhoitokeskus on vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa tarjolla. Jälleen kerran olettamus on, että työntekijät ovat mielummin nuoria, miehiä ja vailla muita sitoumuksia.
Kirjan esittämä suuri kysymys kuuluukin, voisivatko yritykset ja koko yhteiskunta hyötyä siitä, että työntekijät eivät muodostaisi tällaista homogeenistä joukkoa? Tutkimukset antavat tästä jotain osviittaa; yritykset joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma omaavat keskimäärin paremman balanssin riskinottokyvyssä ja varovaisuudessa.
En ole alan ihmisiä, joten en osaa sanoa missä määrin Yhdysvaltain tai Piilaakson kulttuuri heijastelee tilannetta Euroopassa tai Suomessa. Kenties vähänlaisesti, mutta ainakin asenteiden siirtyminen rapakon takaa on ikävän helppoa. Chang mainitsee Googlen työntekijän James Damoren, jonka yrityksen sisäinen viesti levisi 2017 suuren kohun saattelemana ympäri maailman. Damore perusteli, miksi naiset eivät sovellu alalle puhtaasti biologisista syistä, ja siten Googlen yritykset luoda tasa-arvoinen työskentely-ympäristö ovat paitsi tuhoon tuomittuja myös typeriä. Näihin mielipiteisiin törmää aina silloin tällöin ja jos jotain, niin Emily Changin kirja antaa kyllä eväitä miettiä näitä olettamuksia uusiksi.
Hyvällä otteella kirjoitettu kirja esittelee myös koko joukon mielenkiintoisia ja esikuvaksi kelpaavia naisia, jotka ovat selviytyneet Piilaaksosta voittajana. Miksi ihmeessä en ollut ennen kuullut Susan Wojcickistä, Youtuben toimitusjohtajasta, ja naisesta jonka autotalliin perustettiin Google? Silmiä avaava, mielenkiintoinen kirja antaa varmasti pohdittavaa itse kullekin, eli suosittelen ehdottomasti!