Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio : Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniin

Totaalinen poliisivaltio

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

”Miten on mahdollista, että joku englantilainen on seitsemän vuosikymmentä sitten kirjoittanut kirjan, jossa ennustetaan minun kokemukseni? –– Hän näki meidän maailmamme, uiguurien maailman.” Maysem Orwellin kirjasta 1984

Uiguurien kohtalo ja Kiinan valvontakoneiston orwellilaiset mittasuhteet ovat olleet viime aikoina uutisotsikoissa: Kiina täyttyy vauhdilla valvonta­kameroista, kasvojentunnistusteknologiasta, ja algoritmeista, jotka päättelevät etukäteen syyllistyykö joku laittomuuksiin. Suomeksikin ilmestynyt The Chief Witness (Avaintodistaja, Tammi 2022) on toistaiseksi kattavin kuvaus miltä tämä sortokoneisto näyttää sen kokeneen ihmisen silmin. Geoffrey Cainin Totaalinen poliisivaltio puolestaan on ennen kaikkea kertomus miksi ja kuinka tämä maailman kattavin valvontakoneisto rakennettiin, vaikka maanpakolaisten ja Xinjiangin asukkaiden näkökulmaa ei myöskään unohdeta.

Tarinan ytimessä on Xinjiang, luoteinen autonominen alue Kiinassa. Nykyään Kiinassa historia esitetään mielellään niin, että Kiina on hallinnut Xinjiangia jo kahden vuosituhannen ajan. Aivan näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole; aluetta ovat ennen Kiinan kommunistisen puolueen valtaannousua hallinneet niin turkkilaisten, mongolien kuin mantšutjenkin imperiumit, sekä yhdessä vaiheessa myös Neuvostoliiton tukema sotapäällikkö. Ajoittain alue on ollut myös itsenäinen, Cain kirjoittaa. Koska Xinjiang on sijainnut kaukana Kiinan ydinalueista, se on joka tapauksessa ollut viime aikoihin asti hyvin autonominen. Mikä on viime aikoina siis muuttunut?

Yhtenä muutoksen airuena Cain näkee salamyhkäisen Bingtuanin, puolisotilaallisen hallinto- ja talousjärjestön, jonka vastuulla on perinteisesti ollut koulujen, sairaaloiden ja teiden rakentaminen. Yli neljän vuosikymmenen ajan Bingtuan toimi maakunnallisen hallinnon alaisuudessa, mutta vuonna 1999 Kiinan keskushallinto muutti Bingtuanin hallinnollista asemaa ja nosti sen itsenäiseksi yksiköksi Xinjiangin maakunnallisen hallinnon rinnalle. Siitä tuli siis eräänlainen ”valtio valtiossa”, joka saattoi käyttää omaa poliittista valtaansa täysin Xinjiangin maakunnallisesta hallinnosta riippumatta.

Cain näkee nimenomaan Bingtuanin ansioksi sen, että 1990-luvulta asti Xingjiangiin on vyörynyt han-kiinalaisia uudistasukkaita, jotka ovat tietoisen poliittisen toiminnan seurauksena alkaneet syrjäyttää alueen alkuperäisiä asukkaita. Uutuuttaan kiiltävät kerrostalot on rakennettu heille, siinä missä uiguurien kansoittamat vanhat kaupunginosat puolestaan on kehityksen nimessä purettu alas. Niin ikään myös uudet työpaikat on enimmäkseen varattu han-kiinalaisille. Katkeruus oman maan menettämisestä ja vaurauden ja mahdollisuuksien voimakkaasta jakautumisesta on johtanut alueella vakaviin seurauksiin, muun muassa lukuisiin terroristi-iskuihin.

Tässä tarinassa on voimakasta ironiaa. Kuten kirjassa käy ilmi, Kiinan hallinto korostaa aivan pakkomielteisesti kansan rodullista ja kulttuurista yhtenäisyyttä. Hallinnon näkökulmasta uiguurit eivät ole, eivätkä voi olla, oma kansansa, ja sen vuoksi heidät pitää kulttuurisesti ja kielellisesti tuhota olemattomiin. Toisaalta, nimenomaan hallinnon räikeä han-kiinalaisten suosiminen ylipäätään johti tilanteeseen, jossa uiguurien separatismi ja terrorismi alkoivat tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Sen sijaan, että hallinto osoittaisi, että sen kansalaiset todellakin ovat samaa kansaa, ja samoilla oikeuksilla varustettuja, sen vastaus ongelmiin on ollut aina vain kovaotteisempi sortokoneisto.

Tähän tarinaan liittyy vielä yksi tärkeä palanen, nimittäin juuri Xinjiang on avainasemassa Kiinan Tie ja Vyöhyke -kehityshankkeessa, uuden ajan silkkitieprojektissa, jossa Xinjiang on uusien tie- ja öljyputkiverkostojen lähtöpiste. Maakunta ei siis ole enää syrjäinen periferia, vaan aivan keskeinen koko Kiinan tulevaisuutta ajatellen. Sitä tärkeämpää siis, että alue on hallinnon täydellisessä kontrollissa.

Cain käy tarkkaan läpi ne lukuiset teknologiset läpimurrot, jotka mahdollistivat tämän ennennäkemättömän tarkan valvontakoneiston synnyn. Mielenkiintoista tässä kehityksessä on etenkin yksityisten yritysten rooli ja erityisesti Kiinassa huippusuosittu sovellus WeChat. Jos halutaan, että algoritmit valvovat väestöä viranomaisten puolesta tulee ongelmaksi nopeasti se, että väestön seulominen ja valvominen vaatii massiiviset määrät dataa. Seulomalla massadataa tekoäly voi löytää yllättäviä korrelaatioita, joita ihminen ei kykenisi huomaamaan ja sen kautta laatia ennusteita ihmisten käyttäytymisestä. Viranomaisilla tällaista dataa ei kuitenkaan löytynyt, mutta yrityksiltä löytyi.

WeChat on Kiinan suosituin sosiaalisen median palvelu ja tällä hetkellä sillä on yli miljardi käyttäjää. Palvelun kautta käyttäjät voivat jakaa tekstiä ja kuvia, maksaa kaupassa, tilata ostokset ja taksin tai vaikka löytää treffiseuraa. WeChatin avulla voi hoitaa puhelimellaan käytännössä kaikki elämässä tarvittavat toiminnot. Kaikki tieto mitä WeChatin käyttäjät sovelluksella tekivät, oli myös helppo kerätä talteen ja sitä pystyttiin tarkkailemaan. Ilman somejätin keräämiä tietoja nykyisen valvontakoneiston rakentaminen ei yksinkertaisesti olisi ollut mahdollista. Tämä jos mikä on varoittava esimerkki siitä, miten vakaviin seurauksiin sosiaalisen median käyttäjien tietojen luovuttaminen ja myyminen voi pahimmillaan johtaa.

Kiinan tapauksena lopputuloksena oli viattomalta kuulostava tietokantajärjestelmä nimeltään Integroitu yhteiskäyttöalusta, mutta joka tuo pikemminkin mieleen tieteiselokuvan Minority Report. Integroitu yhteiskäyttöalusta perustuu nimittäin tulevaisuuden ennustamiseen, eli ennakoiviin pidätyksiin. Järjestelmän algoritmi seuloo massadataa ja ennakoi millaiset ihmiset syyllistyvät rikoksiin tulevaisuudessa ja kehoittaa poliisia joko suorittamaan jatkotutkimuksia tai ottamaan henkilön talteen. Järjestelmän haaviin joutuu jos on ulkomailla asuvia sukulaisia, harjoittaa minkäänlaista uskonnollista toimintaa, jos puhelimesta löytyy vaikkapa kielletty sovellus, tai jos ihmisen käytös muuttuu jollain tavalla erilaiseksi (kuten vähentää alkoholin juomista). Hyvin vähäiset ”rikkeet” voivat tuomita ihmisen keskitysleirille, ja tietysti leirille joutuminen pistää myös sukulaiset riskiryhmään ja algoritmin silmissä epäilyksenalaiseksi.

On tärkeää ymmärtää miten koko tämä järjestelmä toimii rikosoikeusjärjestelmän ulkopuolella. Vuodesta 2014 eteenpäin hallinto on ulottanut tiukat autoritaariset otteensa koko väestöön tekemättä enää eroa sen välille, kuka on terroristi ja kuka vain viaton sivustakatsoja, Cain tähdentää. Myös itse leirit toimivat Kiinan rikosoikeusjärjestelmän ulkopuolella ja siten leireille joutuneet yli miljoona ihmistä eivät ole saaneet virallista rikossyytettä.

Cainin kirjassa nousee esille erityisesti kahden ihmisen kokemukset. Akateemisesti lahjakas Maysem opiskeli diplomaattiuraa varten, mutta maisterintutkinto turkkilaisessa yliopistossa oli hallinnolle epäilyttävää ja Maysem päätyi lopulta leirille itsekin, ennen kuin pääsi viime tingassa lähtemään Kiinasta lopullisesti. Hänen kieltäytymisensä palata Kiinaan on kuitenkin tuominnut hänen perheensä, jotka ovat kadonneet leirijärjestelmän sisälle. Irfan puolestaan on uiguuri, joka tietää joukkotarkkailuteknologiasta paljon, sillä hän oli rakentamassa järjestelmää itse. Irfan toki itse ajatteli, että järjestelmällä torjuttaisiin vain rikollisuutta, mutta kuten kirjassa käy ilmi, moni ihminen ja yritys on edesauttanut sortojärjestelmän rakentamista voittoja tehdäkseen ja koska ei ole vaivautunut ajattelemaan asiaa pintaa syvemmältä.

Kirjan suurin viesti onkin epäilemättä juuri tässä. Tekoälypohjainen yhteiskunta tuskin on sellainen utopia kuin monet futurologit ovat haaveilleet. Algoritmit eivät johda yhteiskuntaan, jossa ei ole sortoa tai ennakkoluuloja. Päinvastoin, tutkimustulokset (ja Cathy O’Nealin mainio kirja Weapons of Math Destruction) vahvistavat miten tekoäly on aina heijastuma niistä ihmisistä, jotka sen ovat rakentaneet. Ihmiset laativat algoritmit ja määrittävät, mistä ne saavat tarvitsemansa datan, ja niin algoritmeissa pysyvät aina mukana niiden suunnittelijoiden virheet ja huonot puolet, Cain kirjoittaa.

Hätkähdyttävää Kiinan tilanteessa on se nopeus, jolla valvontakoneisto lopulta saatiin pystyyn. Kukapa olisi vielä muutamia vuosia sitten uskonut, että nykyaikana voi olla todellisuutta yhteiskunta, jossa tekoäly voi tuomita ihmisen rikolliseksi ennen kuin rikosta on edes tapahtunut? On varsin todennäköistä, että Xinjiangin kaltainen valvontatekniikka leviää lopulta muuallekin maailmaan, eikä asiaa auta se, että tekoälyn asema yhteiskunnassa on usein huonosti ymmärretty ja siten huonosti säädelty. Xinjiangin tilanne on muulle maailmalle herätyksen paikka, monessakin mielessä.

Totaalinen poliisivaltio on siis sisältönsä puolesta varsin raskasta luettavaa – sitä suurempi onni siis, että Cain on tietokirjailijana kuitenkin sieltä sujuvammasta päästä. Selkeän ja jopa mukaansatempaavan kirjan lukee nopeasti, ja toivoa sopiikin että kirja löytää lukijansa, sillä Totaalinen poliisivaltio on vuoden tärkeimpiä kirjoja.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 085 tilaajan joukkoon!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...