Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjan esilehdeltä paljastuu heti alkajaisiksi aivan ihastuttava valokuvakollaasi. Brittiläistyylisessä Chartwell Manorin sisäoppilaitoksessa näyttää olevan samanlaista charmia kuin Tylypahkassa; kaunista vanhaa arkkitehtuuria ja jopa upea keskiaikaa henkivä torni. Todellisuudessa tämä New Jerseyssä sijainnut koulurakennus ei ollut erityisen vanha, ja kuten entisen oppilaan Glenn Headin sarjakuvamuistelma paljastaa, positiivinen ensivaikutelma paljastuu muutenkin täydeksi fantasiaksi. Koulu tuli nimittäin tunnetuksi lasten seksuaalisen hyväksikäytön tyssijana, jota johti itse koulun rehtori.
Glenn Headille painajainen alkaa vuonna 1971, jolloin hän päätyy kouluun uusimaan seitsemännen luokkansa. Koulu oli erityisesti suunnattu haasteellisille oppilaille ja reilusti suurin osa oppilaista oli poikia. Yllättävää muistelmassa on se, että seksuaalinen hyväksikäyttö ei ollut koulun sisällä mikään salaisuus, oppilaat olivat siitä hyvin tietoisia ja myös puhuivat asiasta keskenään. Siitäkin huolimatta asiasta puhuminen ulkopuolisille tuntui mahdottomalta. Glenn aukaisee sarjakuvassaan groomingia ilmiönä, miten kiintymys- ja luottamussuhteen luominen lapseen tekee hyväksikäyttäjän vastustamisesta melkein mahdotonta.
Erityisen karmeaa on kun Head jo aikuisena miehenä tapaa entisiä koulutovereitaan puhuakseen tapahtumista. Vaikka tässä vaiheessa rehtori on jo tuomittu rikollinen, niin eräs entinen oppilas intoutuu jopa puolustamaan miestä. Hyväksynnän kaipuun, rakkauden ja hyväksikäytön sulautuminen yhdeksi ja samaksi asiaksi on tehnyt tuhojaan ja epäselväksi jää onko kyseinen ex-opiskelija nykyään raiskaaja itsekin, kuten hänen puheensa näyttää vihjaavan.
Yllättäen sarjakuvan rankin osuus onkin koulun jälkeistä aikaa. Seksuaalinen hyväksikäyttö jättää jälkensä; kenelläkään Headin tapaamalla entisellä oppilaalla ei tunnu menevän erityisen hyvin, ei myöskään Headilla itsellään. Headista kasvaa seksiaddikti joka kuluttaa pakonomaisesti pornoa ja prostituoituja. Valitettavasti hän ei analysoi tätä puolta itsessään hirveän syvällisesti, todeten vain että ikäviä tunteita on helpointa paeta hukuttamalla ne vielä voimakkaampien tunteiden alle. Kun tähän vielä yhdistää Headin vanhempien ajatukset siitä miten tosimies ei puhu ongelmistaan, saati että pyytäisi niihin muilta apua, niin ollaan aikamoisen vyyhdin äärellä.
Headin vanhemmille on lopulta kätevämpää teeskennellä, että mitään ei ole koskaan tapahtunut, mutta jos muistelma jotain osoittaa, niin sen että itse uhrille tämä ei ole hirveän toimiva strategia. Vihan tunteet eivät häviä, eikä se ajatus että hyväksikäyttäjä on edelleen tuolla jossain, kenties etsimässä itselleen uusia uhreja.
Rehtorin lopulta kuoltua Headin vaivaavat myös ajatukset siitä, ymmärsikö hyväksikäyttäjä missään vaiheessa edes tekevänsä väärin. Vaikka se ei mitään muuttaisi, väärintekijän tunnustus ja katumus olisi tehnyt jollain tavalla tapahtumista helpommin käsiteltäviä. Sarjakuva käy todella hyvin läpi kaikkia niitä tunteita ja jälkiseuraamuksia mitä tällaisista kokemuksista seuraa. Head ei tarjoa sarjakuvassaan mitään helppoja ratkaisuja ongelmiin, mutta Headin tapauksessa hänen tyttärellään on selkeästi eheyttävä vaikutus: uusi sukupolvi ei joudu kantamaan vanhan taakkoja.
Sarjakuvan aihe on vaikea ja sen nostattamat tunteet vimmaisia, mitä Headin piirustustyyli kuvaa osuvasti. Underground sarjakuvistaan tunnettu Glenn Head luo välillä suorastaan happoisia näkymiä, jotka kuvastavat hyvin sitä tunteiden sekamelskaa joita hän koki nuorena miehenä. Toisaalta Headin ylipursuava ja hieman jäykkä tyyli tekee samalla sarjakuvasta hieman raskasta luettavaa. Sarjakuvan tyylistä tulee muuten ainakin itselleni vahvasti mieleen 90-luku. Olin ihan varma, että olen lukenut Headilta jonkun muun sarjakuvan, miehen kädenjälki vaikutti niin tutulta. Läheisempi tarkastelu osoitti, että tämä ei pidä paikkansa, Headin tyyli vain ilmentää vahvasti tietyn ajan sarjakuvatyyliä.
Chartwell Manor on niitä sarjakuvia joita toivoisi lukevan myös sellaiset ihmiset, jotka eivät tavallisesti sarjakuvia lue. Yhä edelleen raiskauksiin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyy uhrien puolelta paljon häpeää ja muita vaikeita tunteita, jotka estävät puhumasta asioista. Yhä edelleen ihmisten on myös hyvin vaikea ymmärtää näitä uhrien kokemuksia. Varmasti on myös niin, että miesten on erityisen vaikeaa puhua kokemuksistaan, kuuluuhan maskuliiniseen ihanteeseen monesti se, että heikkouksia ei näytetä, eikä “turhista” asioista valiteta. Sanoisin siis, että aikamoisen tärkeä teos on kyseessä, tätä ei voi muuta kuin suositella ihan kaikille!
