Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Aloittaessani kirjaa aviomieheni vilkaisi kirjan kantta ja kysyi, luenko koskaan kirjoja joiden tulevaisuudennäkymät ovat positiiviset? Hymyilytti kun hetken mietittyäni jouduin toteamaan, että enpä juuri. Onneksi tyhjälle naureskelua ei tarvinnut jatkaa liian kauan, sillä Liikenne- ja viestintäministerinä työskentelevän Timo Harakan maalaama kuva tulevaisuudesta pistää nopeasti mietteliääksi.
Datakapitalismi kriisien maailmassa käsittelee aikamme tärkeintä bisnestä: datan keräämistä, järjestämistä, jälleenkäsittelyä, kauppaamista ja jalostamista. Juuri sitä mitä somealustat, verkkokaupat ja vaikkapa plussakortit kauppaavat toisilleen. Nykyään ihan kaikki dataistetaan ja tämän datatalouden arvo lasketaan maailmassa biljoonissa. Jopa perässä laahaavalla EU-alueellakin datatalouden arvoksi arvoidaan lähes tuhat miljardia euroa vuoteen 2025 mennessä, Harakka kirjoittaa. Data on kuin uusi öljy, ja aivan kuten öljystä, tästä aikamme tärkeimmän tuotannontekijän hallinnasta käydään maailmanlaajuista kamppailua.
Datakapitalismi kuitenkin eroaa luonteeltaan perinteisestä kapitalismista, mikä tuntuu jääneen monelta huomaamatta. Harakka kutsuu sitä kapitalismiksi steroideilla: suuret ovat suurempia, monopolit monopolistisempia ja valta valtavampaa ja teho tehokkaampaa. Tässä kilpailussa ei tavoitella kilpailua eikä markkinajohtajuutta, vaan monopoliasemaa ja markkinoiden sulkemista. Tämä johtuu internetin verkostovaikutuksesta, mikä johtaa siihen, että voittaja vie kaiken.
Tällä taas on muutamakin epämiellyttävä seuraus: valta ja vauraus keskittyvät ennennäkemättömällä tavalla, ja toisekseen tämä keskittynyt vauraus ei hyödytä yhteiskuntaa, koska sitä ei päästä verottamaan. Pääomilla pyritään nimittäin valtaamaan markkinat, eikä tuottamaan voittoja, saati jakamaan niitä. Tähän voisi älähtää, että hetkinen, ainahan kapitalismissa yhtiön tehtävä on tuotaa jaettavaa voittoa – mitä muutakaan se voisi olla? Harakka avaa datatalouden logiikkaa: rahoittajat sietävät tappioita ja olemattomia osinkoja vaikka vuosikaudet, kunhan yhtiö syytää rahansa markkinoiden valtaamiseen. Tämä onnistuu alihinnoittelulla, joka näännyttävät kilpailijat. Näin esimerkiksi Uber, Airbnb ja Wolt ovat murskanneet paikalliset toimijat yksi toisensa jälkeen.
Mainittakoon muuten, että kun Wolt myytiin ulkomaille 2021, se teki liiketappiota 182 miljoonaa, eli 30 prosenttia liikevaihdosta. Silti sen arvo oli myyntihetkellä korkeampi kuin Nokian matkapuhelinbisneksen hinta Microsoftille 2013. Tämä kummalliselta vaikuttava yksityiskohta selittyy sillä, että datakapitalismi mahdollistaa yrityksille tulevaisuuden voitot nykyisten tappioiden kustannuksella. Yritykset voivat vähentää tappiot markkinoiden valloituksesta saatavien miljardivoittojen verotuksesta, ja jos rahoittaja tietää mitä tekee, pystyy hän pitämään verottajan jopa kokonaan loitolla.
Valtiot tämä uusi tilanne pistää varsinaiseen pinteeseen. Verojärjestelmät eivät pysy kansainvälisen pääoman liikkeiden vauhdissa, eivätkä ne myöskään hahmota ylikansallisen alustakilpailun logiikkaa. Sata vuotta sitten monopolien purkamiseen tarkoitetut markkinavalvontalait eivät sovellu hyvin tilanteeseen jossa yritykset eivät tuota perinteisessä mielessä voittoja tai jaa osinkoja.
Kilpailun vähetessä vähenevät myös innovaatiot. Suuryritykset kuten Apple, Amazon ja Google syövät startupeja aamiaiseksi, kuten Harakka ilmiötä kutsuu. Täydellisessä markkinaliberalistin maailmassa uusi ja parempi palvelu voi syrjäyttää vanhan ja jähmeän. Todellisuudessa uusi kilpailija ostetaan ja sen jälkeen sen toiminta lopetetaan, tai sitten vahvemmat vain varastavat pienempien innovaatiot. Tämä on osaltaan johtanut startupeissa yleiseen exit-strategiaan, jossa pyritään kasvamaan alkurahoituksesta poismyyntiin mahdollisimman nopeasti, kun vielä pystytään. Toisin sanoen tilanteesta tulee noidankehä, jättiyritysten valtaamalla kentällä kaikkien on pakko kasvaa räjähtävästi ja valtaa markkinoita keinolla millä hyvänsä, ennen kuin ne nielaistaan toisen yrityksen toimesta.
Kapitalismille niin tärkeä kilpailu on siis nykyään aikamoisessa kriisissä. Harakka päätyy samaan lopputulokseen kuin Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala kirjassaan Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä. Toisin kuin markkinauskovaiset kuvittelevat, valtio ei suinkaan ole kilpailun este, vaan sen edellytys. Kontrollin ottaminen pois yrityksiltä takaisin yhteiskunnalle on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.
Kirjassa keskitytään myös erääseen hyvin olennaiseen kysymykseen datakapitalismissa, nimittäin siihen kuka oikein omistaa tiedon. Yritykset ovat keränneet datan verkosta suurelta yleisöltä eikä data siten oikeastaan kuulu kenellekään, mutta silti yritykset pitävät sen tiukasti itsellään. Tässä Harakka tekee tavallaan itsestään selvän huomion, mutta jota ei ehkä silti tule ajatelleeksi: “Yritysten on pakko pitää data omanaan, sillä voittoja tehdään silloin kun kysyntä ylittää tarjonnan, eli halutusta asiasta on niukkuutta. Varallisuutta luodaan luomalla niukkuutta.” Datakapitalismin kasvu tapahtuu yleishyödykkeellä, jonka yritykset pyrkivät monopolisoimaan itselleen, ja tämä kasvu tapahtuu monin tavoin muun yhteiskunnan kustannuksella. Lienee siis ihan paikallaan odottaa yrityksiltä myös jonkinlaista yhteiskuntavastuuta ja vastavuoroisuutta, Harakka miettii.
Kirjan ensimmäinen puolisko on kaikin puolin kiinnostavaa luettavaa ja se selventää hyvin mistä pohjimmiltaan on kyse, kun some ja nettipalvelut myyvät ja luovuttavat henkilötietojamme kolmansille osapuolille. Kirjan toinen puolisko käsittelee digitaalisaation vaikutuksia laajemmin; algoritmien vaikutusvaltaa yhteiskunnassamme, disinformaation merkitystä somessa ja minkälaisia muutoksia tekoäly tuo mukanaan. Miltä näyttää tulevaisuuden internet ja sosiaalinen media? Onko se loputtomien disinformaatiota suoltavien AI-bottien kansoittama, joita ei voi enää erottaa ihmiskäyttäjistä? Painajaismainen skenaario tarkoittaisi sitä, että mediakenttä sellaisena kuin me sen tunnemme saastuisi täysin.
Harakka on saanut pieneen kirjaansa paljon sisältöä. Kirjan datakapitalismin erityispiirteisiin keskittyvä ensimmäinen puolisko on ehdottomasti mielenkiintoisempi, koska siitä ei ole aikaisemmin kirjoitettu kovinkaan paljon, toisin kuin algoritmien ja sosiaalisen median disinformaation ongelmista. Arvokasta kirjassa on joka tapauksessa se, että Harakka käy näitä asioita läpi nimenomaan ministerin näkökulmasta. EU:ssa algoritmit, digimarkkinat ja verotukselliset ongelmat ovat aiheuttaneet paljon keskustelua, ja onneksi myös jossain määrin toimintaa, mihin lukija saa Harakan myötä kiinnostavan katsauksen. Datakapitalismi kriisien maailmassa on kaiken kaikkiaan hyvä ja tiivis yleisesitys aiheesta, erityisesti ihmisille joille aihe on ennestään vieras.
Tämän kirjan oheen suosittelen ehdottomasti Matthew Hindmanin kirjaa Internet-ansa: kuinka digitaalinen talous synnyttää monopoleja ja rapauttaa demokratiaa, joka avaa aikaisemmin mainittua internetin verkostovaikutusta ja winner takes it all -ilmiötä.