Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Charles Dickens (1812–1870) oli jo elinaikanaan Englannissa huippuarvostettu kirjailija. Yksi hänen suurimmista romaaneistaan – hänen oma ”lempilapsensa” koko hänen tuotannostaan – oli David Copperfield. Se on pitkä ja polveileva kehityskertomus vaatimattomista oloista lähtevän orpopojan kipuamisesta vähitellen yhä merkittävämmille yhteiskunnan portaille. Se on romaani uskollisesta rakkaudesta, ystävyydestä ja uskosta ihmisen hyvyyteen pahuuden yli. Omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävään tiiliskiveen on rakennettu kokonainen viktoriaaninen maailma.
Davidin isä on kuollut jo ennen hänen syntymäänsä ja äiti on heiveröinen. David joutuu vaikeuksiin isäpuolensa ja tämän sisaren kanssa, kunnes hänet passitetaan koulutielle. Lopulta vain ihme pelastaa Davidin tätinsä luo Doveriin, ja tädin suosiollisella avustuksella David päätyy viimein lahjojensa ja tavoitteidensa mukaisiin olosuhteisiin. Tuntuu, että vaikka David joutuu tekemään paljon menestyksensä eteen, hänen ympäriltään löytyy myös iso joukko häneen uskovia uskollisia ystäviä, joiden avulla seuraava askel voidaan ottaa. Lopulta polveilevien vaiheiden kautta Davidista kasvaa aikuinen mies, kirjallista mainetta saavuttava perheenisä. Tarinan päättyessä Copperfield lienee ollut suunnilleen samanikäinen Dickensin itsensä kanssa, kun kirja vuonna 1850 valmistui.
David Copperfieldin henkilöhahmoista voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi. Dickensin tapaan aika vähässä ovat hahmot, jotka kirjan mittaan kovin voimakkaasti muuttuisivat. Hyvät ovat hyviä, pahat pahoja. Ehkä kasvavan ja kehittyvän Davidin lisäksi muutosta tapahtuu lapsuudenystävä Emilyssä, joka joutuu huonoille teille lipevän Steerforthin houkuttelemana. Davidin rinnalla pysyvät aina häntä lapsena hoitanut Peggotty sekä tämän veli Daniel, koulutoveri Traddles sekä aina rauhallinen ja viisas Agnes, josta tulee Davidille kuin sisar. Kirjan pääpiruina näyttäytyvät inhottava lurjus Uriah Heep sekä isäpuoli Murdstone sisarineen. Monet hahmoista esittäytyvät lähinnä yhden määräävän ominaisuuden läpi: uskollisuus, rakkaus, optimismi, petturuus, kauna, alkoholismi ja niin edelleen.
David Copperfield on hienojen käänteidensä lisäksi paikoin myös aivan piinaavan laveasanainen paikallaan junnaava hökötys, jonka henkilöhahmoja lähinnä haluaa inhota. Tuskallisinta on lukea Davidin ensimmäisestä avioliitosta selvästi lapsen tasolle jääneen kuvankauniin Dora-tyttösen kanssa. Dickens kirjoittaa koko suhteen alusta loppuun järjettömän alentuvasti ja lukijana on vaikea suhtautua sekä Davidin hahmon että sitä kautta kirjailijan itsensä naiskuvaan. Mutta sellaista elämä kai on, nousuja ja laskuja, hittejä ja huteja. Mitä laveasanaisuuteen tulee, niin kirjan koomisin hahmo, alituisissa rahavaikeuksissa painiva toiveikas herra Micawber, on vielä aivan omaa luokkaansa. Katkelmia alkutekstistä lukeneena totean heti, että meikäläisen englannilla hänen suorastaan runollisesta ilmaisutavastaan ei kyllä läpi mentäisi – sikäli hieno kiitos myös teoksen kääntäneelle J. A. Hollolle. Satavuotias suomennos on kestänyt varsin hyvin ajan hammasta. Laveasanaisen ei siis aina tarvitse tarkoittaa raskassoutuisuutta, ja huumoria Dickens kyllä osaa rakentaa sydäntäsärkevien kohtaloiden lisäksi.
Ajan tavan mukaan David Copperfield ilmestyi alkujaan jatkokertomuksena noin puolentoista vuoden ajan vuosina 1849–1850. Kirja ei ilmeisesti ollut vielä valmis, kun sen julkaisu alkoi, ja tämä myös näkyy teoksen sivuilla tiettynä katkonaisuutena ja episodimaisuutena – ei nyt aivan niin selkeästi kuin vaikkapa varhaisemmassa Pickwick-kerhon jälkeenjääneissä papereissa, mutta selvästi yhtä kaikki. David Copperfield etenee aika tasamittaisin parinkymmenen sivun luvuin, mutta välillä tuntuu siltä, että kirjailija lähtee viemään kertomusta johonkin toisarvoiseen suuntaan ja jumittuu sinne pitkäksikin ajaksi, mutta sitten äkkiä kertomus nytkähtääkin reippaasti eteenpäin. Tietystä epätasaisuudestaan huolimatta David Copperfield on hieno suurromaani, kunnollinen tiiliskivi, joka kannattaa ihan yleissivistyksen nimissäkin lukea.
