Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kerran kymmenessä vuodessa kirjan kirjoittava Donna Tartt on tuottanut jälleen kehutun teoksen, jolla pääsi pokkaamaan muun muassa Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Tikli on saanut nimensä Carel Fabritiuksen samannimiseltä taululta ja taulu nivoutuukin hienosti romaaniin mukaan.
Tarina alkaa New Yorkista, jossa 13-vuotias Theo Decker on äitinsä kanssa taidemuseossa, johon tehdään pommi-isku. Theon äiti menehtyy pommi-iskussa, mutta Theo selviää hengissä. Museossa hän näkee vanhan miehen ja tytön, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Tuhon jälkeisissä raunioissa kuoleva vanha mies työntää Theon käsiin Tiklin ja näin Theosta tulee ikään kuin vahingossa taidevaras.
Koska Theon isä katosi aikoinaan jonnekin jälkiä jättämättä, Theo päätyy ensialkuun ystävänsä Andyn hienostoperheeseen. Vanhan miehen vihjeestä Theo päätyy tutustumaan Hobieen, vanhan miehen liikekumppaniin, joka on restauroija ja taiteentuntija, ja joka saa Theonkin innostumaan taiteesta ja antiikista.
Isä kuitenkin palaa maisemiin ja vie Theon mukanaan Las Vegasiin. Vegasissa Theo on lähinnä heitteillä isänsä huidellessa omilla menoillaan, mutta ainakin Theo kohtaa Boriksen, maailmaa kiertelevän venäläisen rakennusmiehen pojan, josta saa itselleen ystävän. Tikli kulkee kaiken aikaa Theon mukana.
Theon posttraumaattisessa elämässä riittää nousuja ja laskuja. Välillä mennään lujaa ja nousujohteisesti, mutta pudotukset ovat kovia ja onni ja elämänilo haurasta. Holtiton päihteidenkäyttö värittää nuoren miehen elämää ja varjostaa menestystä. Taustalla mieltä painaa jatkuvasti Tikli, joka saa Theon seuraamaan uutisointia taidevarkausten tutkinnoista huolestunein mielin.
Tikli on pitkä, perinpohjainen kirja. Se on tiiliskivimittainen järkäle, jota Hesarin arviossa kehuttiin helppolukuiseksi. Tästä on oltava eri mieltä: Totuus Harry Quebertin tapauksesta eli edellinen lukemani tiiliskivi oli helppolukuinen, Tiklin kanssa sai painia hyvinkin pari viikkoa ennen kuin kirja oli luettu; se ei vain vetänyt puoleensa samalla tavalla. Ehkä Tartt on vain kuvannut Theon masennuskausia liiankin uskollisesti, mutta paikoin Tikli eteni puuduttavan hitaasti, junnaten samoissa kuvioissa liian pitkään.
Jumalat juhlivat öisin on minulle edelleen se Tarttin huippuhetki. Tikli oli hyvä, muttei sellainen mestariteos, jota vuosien jälkeen muistelisin. Odotuksiin ja kehuihin nähden Tikli oli suorastaan pieni pettymys. Lisäksi näinkin merkkiteokseksi kirjassa on hämmentävän paljon pieniä kirjoitusvirheitä.
