Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Alkuvuoden kirjallisena projektina luen James Joycen Ulyssesta Leevi Lehdon suomennoksena. Se on hidasta etenemistä, jonka kanssa en pidä turhaa kiirettä. Lehdon alaviitteistä olen bongaillut lukuisia viittauksia Joycen Dublinilaisia-novellikokoelmaan, jonka henkilöt esiintyvät myös Ulysseksen sivuilla. Niinpä katsoin tarpeelliseksi tutustua tähän kokoelmaan, joka onkin merkittävästi helpommin lähestyttävä ja helppolukuisempi kuin Ulysses.
Tartuin Pentti Saarikosken suomennokseen vuodelta 1965, kun en ajoissa hoksannut, että Heikki Salojärvi teki uuden suomennoksen vuonna 2012. Tammi on toki ottanut uusintapainoksia Keltaisessa kirjastossa julkaistuista Dublinilaisista, kun taas Salojärven käännös on jäänyt yhdeksi Bazarin painokseksi, joten kuten tavallista, vanhempaa käännöstä on helpommin saatavilla. Selailin kuitenkin vertailun vuoksi uuttakin suomennosta ja lopputulemaksi jäi, että vaikka arvostankin tuoreemman suomennoksen tarkkuutta, ei Saarikoskenkaan suomennos huono ole.
Joyce kuvaa novelleissaan kokoelman nimen mukaisesti dublinilaisia, irlantilaista keskiluokkaista elämää 1900-luvun alusta. Kokoelma ilmestyi vuonna 1914, aikana, jolloin Irlanti ei ollut vielä itsenäistynyt Englannin vallan alta. Kansallisuusaate kuitenkin kukoisti. Tähän aikaan Joyce itse ei enää asunut Irlannissa, vaan pääasiassa Triestessä Itävalta-Unkarissa. Novelleissa Dublin esiintyy konkreettisina paikkoina, rakennuksina, henkilöinä. Joyce on kirjoittanut myös vaihtoehtoisia versioita itsestään novelleihin. Tekstillä on sen verran todellisuuspohjaa, että ainakin yksi potentiaalinen julkaisija hylkäsi kokoelman kunnianloukkaussyytösten pelossa.
Novellit muodostavat kronologisen kehityskulun lapsuudesta vanhuuteen. Kokoelman kolmessa ensimmäisessä novellissa on minämuotoinen lapsikertoja. Sen jälkeen novelleihin tulee kolmannen persoonan kertoja ja novellien päähenkilöt käyvät vanhemmiksi kokoelman edetessä. Kokoelman lopettaa pitkä novelli ”Kuolleet”, jota T. S. Eliot kehui yhdeksi kaikkien aikojen hienoimmista novelleista. Siinä yksi novellin keskushenkilöistä oivaltaa, miten kuolleet kulkevat elävien mukana ja vaikuttavat heihin yhä. Näitä oivalluksen hetkiä novelleissa riittää.
Perinpohjaisempaan analyysiin novelleista en käy; sitä lajia riittää runsain mitoin pätevimmiltä tahoilta. Joycen työ on läpeensä pureskeltu. Tyydyn toteamaan, että novellit ovat taidokkaita hetkiä tavallisten ihmisten elämästä. Niissä vallitsee jotenkin alakuloinen, synkeä tunnelma: Joycen novelleissa Dublin ei ole erityisen eloisa paikka. Novelleista saa ajankuvaa yli sadan vuoden takaa. Joycen modernistinen tyyli on toki ajan mittaan muuttunut tavanomaisemmaksi – kokoelmassa oli aikoinaan esimerkiksi epätavallista merkitä dialogia lainausmerkkien sijasta ajatusviivoilla, mitä nykylukija ei osaa lainkaan hämmästellä. Kuten todettua, Dublinilaisia on sinänsä helppoa luettavaa, joten sitä kelpaa kyllä suositella novellitaiteen ystäville edelleen – sekä Saarikosken että Salojärven suomennoksina, mutta ensisijaisesti kehotan kyllä tarttumaan Salojärveen.
