Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin viime vuonna Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. Se ja kesäinen kohtaaminen divarissa inspiroivat ostamaan James Joycen Ulysseksen Leevi Lehdon suomennoksena omaan hyllyyn seuraavaksi isoksi lukuprojektiksi. Kun vuosi vaihtui, oli aika tarttua toimeen. Tavoitteenani oli kesyttää Ulysses Bloomsdayhyn eli kesäkuun 16. päivään mennessä. Onnistuin!
Vuonna 1922 ilmestynyt Ulysses on Joycen modernistinen romaaninjärkäle, joka kuvaa kolmen dublinilaisen touhuja 16.6.1904. Isoimmassa osassa on mainosmyyjä Leopold Bloom, hieman pienemmässä osassa Joycen alter ego Stephen Dedalus ja kolmantena sitten Bloomin vaimo Molly, joka häälyy kirjan ajan Leopoldin taustalla, kunnes saa viimeisessä luvussa viimeisen sanan. Suuria asioita kirjassa ei sinänsä tapahdu: Bloom osallistuu hautajaisiin, ostaa saippuaa ja yrittää tehdä työtään. Kirjassa vaelletaan pitkin poikin Dublinia reittejä, joita myöhemmin fanit ovat seuranneet kesäkuussa. (Oivalsin kirjaa lukiessani, että tuona nimenomaisena päivänä Eugen Schauman murhasi Bobrikovin; uutinen välittyy nopeasti, sillä tapahtuma mainitaan Ulysseksessä yhtenä päivän uutisaiheista, toki merkittävästi pienempänä kuin tärkeiden laukkakisojen voittaja.)
Legendan mukaan Joyce itse sanoi laittaneensa kirjaansa niin paljon arvoituksia, että se pitää professorit riitelemässä vuosisatojen ajan siitä, mitä Joyce todella tarkoitti. Niinpä ei kannata odottaa saavansa kaikesta mahdollisesta tolkkua. Nimi viittaa selvästi Odysseukseen: Bloomin matka vertautuu Odysseuksen harharetkiin, Molly on kotona odottava Penelope ja Stephenille on soviteltavissa Telemakhoksen rooli. Myös Hamletiin viitataan jatkuvasti. Paljon on myös puhetta Irlannin ja Englannin välisistä suhteista, jotka olivat kirjan tapahtumien aikaan iso kysymys. Kirjan teemat eivät näihin tietenkään tyhjene: tässä on todella paljon ainesta.
Mikään helppo suomennettava Ulysses ei missään nimessä ole. Ensimmäisenä toimeen tarttui Pentti Saarikoski, jonka suomennos Odysseus ilmestyi vuonna 1964. Se on helposti lähestyttävän näköinen pienempi kirja Lehdon järkälemäiseen Ulyssekseen verrattuna, mutta ei tietenkään erityisemmin uutta suomennosta helppotajuisempi ja yli 700 sivua pientä pränttiä.
Osa suomentamisen vaikeudesta tulee siitä, millaista tyylillistä iloittelua Ulysses on. Jokaisella luvulla on oma kirjallinen tekniikkansa, jota se toteuttaa. Näiden oivaltamisessa on apua Joycen laatimista kaavioista, joissa asiaa avataan. Lehto on liittänyt nämä kaaviot kirjan liitteisiin. Lukeminen on melkoinen matka tyylistä toiseen; kirjan tunnelma vaihtelee villisti. Aina Joycen tyyliä ei pysty suoraan suomentamaan, mutta Lehto on kertonut esipuheessaan pyrkineensä siirtämään tyylikeinoja suomeen. Hyvä esimerkki tästä on 14. luku, joka Joycen alkutekstissä seuraa englanninkielisen kirjallisuuden kehitystä 1200-luvulta 1800-luvun lopulle. Sitähän on mahdoton suoraan suomentaa, joten Lehto on ottanut suomennokseen vaikutteita suomalaisen kirjallisuuden kehityksestä: keskienglantilaista proosaa on korvattu Agricolan raamatunkäännösten tyylillä, keskiaikaisen matkakertomuskokoelman tyyli on Lauri Pietarinpoika Tammeliuksen tyyliä 1600-luvulta, löytyy Gananderia, Juteinia, Lönnrotia ja niin edelleen. Tässä Lehto on tavoittanut alkuteoksen tunnelman Saarikoskea paremmin.
Lehto avaa käännösratkaisujaan esipuheessaan. Yksi silmiinpistävä yksityiskohta on uuden persoonapronominin käyttöönotto. Suomen kielen yksi ”hän” ei ole Lehdolle riittänyt, vaan hän on ottanut käyttöön sukupuolitetut pronominit. Miehet ovat ”hän”, naiset ”hen”. Tämä tuntuu alkuun aivan kummalliselta, mutta käytäntöön tottuu, ja on helppo nähdä, miten moni kohta olisi ollut joko vaikeaselkoisempi tai vaatinut raskaampaa muokkaamista ollakseen selkeä suomeksi. Yleisenä käytäntönä pidän suomen sukupuoletonta ”hän”-pronominia parempana, mutta tässä käännösurakassa olen valmis suomaan tällaisen pienen oikopolun käyttämisen.
Kirjassa on myös runsaasti alaviitteitä. Niissä avataan Joycen kirjoitustekniset teemat, osoitetaan kirjan sisäisiä ristiviittauksia, kerrotaan tapahtumapaikkojen osoitteita, todellisia dublinilaisia henkilöitä, avataan viittaukset Joycen muuhun tuotantoon, siteerataan kreikkalaista Odysseusta, Hamletia ja muita teoksia, kerrotaan historiallista faktaa, osoitetaan missä kohden Joyce on taivuttanut historiaa sopimaan romaaniinsa ja niin edelleen. Suhtautumiseni alaviitteisiin on jakautunut: osa tuntui hyödyllisiltä ja arvokkailta, osa turhilta. Teoksen sisäiset ristiviittaukset olivat vähän yhdentekeviä. Muutamaa seurasin, eikä niistä erityisen syvällisiä oivalluksia herännyt. Käännösratkaisuja ja paikallisia idiomeja selittävät alaviitteet olivat hyödyllisimpiä. Kirjallisuusviitteet antiikin teksteihin olivat vähän siinä ja tässä – usein suhde Ulysseksen ja viitatun tekstin välillä oli tosiaan varsin viitteellinen. Yksityiskohtaisuuden ja paneutuneisuuden tasoa on pakko arvostaa, mutta käytännössä olisi hienoa, jos alaviitteiden tasoa olisi voinut säästää ja piilottaa tietyntyyppiset kokonaan.
Kannattiko lukea? Ulysses lukeutuu näihin kirjallisuuden vaikeisiin merkkiteoksiin ja monelle sen lukemista motivoinee mahdollisuus kehuskella saavutuksellaan. Lukukokemus oli, kuten tämän kokoisessa kirjassa helposti käy, vaihteleva. Toisinaan kirja eteni sujuvammin ja kiinnostavammin, toisinaan lukeminen takkusi eikä edennyt. En pyrkinytkään lukemaan kirjaa kerralla, vaan luin sitä muun lukemisen ohessa. Lopulta kirjan parissa meni nelisen kuukautta. Pahiten takkusi 15. luku, näytelmädialogiksi kirjoitettu bordellikohtaus, jolla on mittaa melkein neljännes koko kirjasta. Joycen tuotannosta kiinnostuneille suosittelen joka tapauksessa aloituskohdaksi vaikkapa Dublinilaisia – se on tuntuvasti lähestyttävämpi. Toisaalta Ulysses on sellainen elämys, ettei vastaavaa ole kirjoittanut kukaan muu, ja teoksella on sen verran paljon kulttuurista painoarvoa, että lukemalla sen pääsee kytkeytymään laajempaan lukijoiden yhteisöön ja fanikuntaan – arvokasta sekin on.
