Ulla Tuomainen: Eläimellistä parinvalintaa : seksi ja perhe-elämä eläinten maailmassa

Taannoin tuli luettua erinomainen Lisääntymisen vimma, joka selitti miten seksuaalivalinta on vaikuttanut ja vaikuttaa ihmisten biologiaan ja käyttäyty­miseen. Ulla Tuomaisen Eläimellistä parinvalintaa on erinomaista jatkoluet­tavaa, sillä myös se käsittelee sukusolujen, seksin, parinvalinnan ja perhe-elämän evoluutiota, mutta tällä kertaa laajemmin eläinten parisuhdemarkki­noiden näkökulmasta.

Kirjassa lähdetään liikkeelle siitä aivan perustavanlaatuisimmasta erosta, eli mikä määrittää koiraan ja naaraan. Lyhkäisyydessään kyse on munasolujen ja siittiöiden tuotannosta ja siitä miten suuria munasoluja tuotetaan paljon vä­hemmän kuin piskuisia siittiösoluja. Jos parittelukumppaneista täytyy kilpailla, on kilpailuasetelma usein jo tässä kohtaa selvä: harvat munasolut ovat halut­tua tavaraa ja taistelijan rooli kaatuu siten useimmiten siittiöiden tuottajan eli koiraan niskaan. Valitsijana ja laaduntarkkailijana toimii taas monesti naaras, Tuomainen kirjoittaa. Nyt kun tämä perusasetelma on heitetty ilmoille, voi­daan kuitenkin todeta, että luonto ei jyrkkiä rajalinjoja tunne, mistä kirjassa on lukuisia esimerkkejä.

Joillakin lajeilla nimenomaan naaraat kilpailevat parittelusta, ja ne ovat siten koiraita suurempia, agressiivisempia ja koreampia. Kaloilla taas ei ole harvi­naista, että nimenomaan kalakoiraat hoitavat poikasia, mikä on sikäli epätyy­pillistä, että jälkeläisiä hoitaa yleensä vähemmän se sukupuoli, joka on voi­makkaamman valinnan kohteena eli kilpailee parittelusta.

Ääriesimerkki sukupuoliroolien vaihtumisesta on varmasti putkisuukalat, ja erityisesti jotkin merineulojen heimoon kuuluvat lajit, sillä näiden lajien koh­dalla isä vieläpä myös synnyttää poikaset! Kalat ovat mielenkiintoinen ryhmä muutenkin, sillä kalojen sukupuoli on huomattavasti joustavampi kuin monella muulla eläinryhmällä: noin kaksi prosenttia luukaloista on hermafrodiitteja, eli kala kykenee lisääntymään sekä koiraana että naaraana.

Kysymys naaraan valinnasta on sikäli kiinnostava, että se ei välttämättä ole ulkopuoleiselle tarkkailijalle ilmeinen, nimittäin pukille pääsy ei vielä kerro koko totuutta. Luku salatusta valinnasta, eli miten naaras pystyy suosimaan tietynlaisia siittiöitä lisääntymiskanavassa muiden siittiöiden kustannuksella oli oikein kiinnostavaa luettavaa. Salatun valinnan avulla naaraat, jotka ovat paritelleet usean eri koiraan kanssa, voivat kontrolloida sitä, kenestä tulee lopulta poikasten isä. Erityisen tärkeää tämä on silloin kun naaraalla ei ole ollut tarpeeksi valinnanvaraa tai jos koiras on pakottanut naaraan parittele­maan, Tuomainen kirjoittaa. Voisiko salattua valintaa esiintyä myös meillä ihmisillä?

Evoluutiobiologi Jukka Kekäläinen on tutkinut, miten siittiöt selviytyvät nais­ten lisääntymiselimistössä. Tutkimusten mukaan selviytyminen on pitkälti kiinni sukusolujen immuunipuolustusten yhteensopivuudesta, eli toisin sano­en geneettisestä yhteensopivuudesta. Naisen elimistö tekee siis tarkkaa valintaa sopivimman geeniyhdistelmän löytämiseksi, eikä hedelmöitys täten olisi niinkään sattuman kauppaa, vaan tarkan valinnan lopputulos. Tämä voi hyvinkin olla se tekijä, joka selittää lapsettomuutta joillakin pariskunnilla, mikäli immuunipuolustuksen geenit eivät sovi yhteen.

Naarasta valitsijana korostetaan usein niin paljon, että usein kuitenkin unoh­tuu, että myös naaras on valinnan kohteena. Nykyään ymmärretään yhä pa­remmin, miten myös naaraan ulkonäöllä ja käyttäytymisellä on vaikutusta koiraan parinvalinnassa ja naaraiden keskinäisessä kilpailussa, Tuomainen muistuttaa.

Kuten kirjassa nopeasti käy esille, seksuaalivalinta ja kilpailu parittelukumppa­neista on usein raakaa peliä, jossa kaikki eivät voi olla voittajia. Tämä herättää kysymyksen, mitä tapahtuu jos seksuaalivalintaa ei olisi ja kaikki saisivat sek­siä tasapuoleisesti, eikö se olisi kaiken kaikkiaan paljon parempi vaihto­ehto?

Tätäkin on tutkittu, vakkakuoriaisten avulla. Vertailukohtana oli kaksi kuoriais­populaatiota, joissa toisessa urokset joutuvat tosissaan kilpailemaan paritte­lusta, ja toisessa kaikille uroksille oli tarjolla oma kumppani. Tämän kasvatus­rupeaman jälkeen populaatioiden yksilöitä alettiin parittamaan sisäsiittoisesti omien sisarusten kanssa, mikä alkaa nopeasti kerryttämään populaatioon haitallisia mutaatioita.

Kuoriaiset, jotka olivat eläneet voimakkaan seksuaalivalinnan alla vuodesta toiseen kestivät tämän paineen ja olivat hengissä vielä 20 sukupolven jäl­keenkin, mutta sen sijaan kuoriaispopulaatio, jossa koiraat eivät joutuneet kilpaile­maan, kuoli sukupuuttoon jo kymmenen sukupolven jälkeen. Toisin sanoen kilpailutilanne koiraiden kesken johtaa populaation kannalta positii­viseen lopputulokseen, kun vain ne koiraat, joilla mutaatiotaakka on vähäinen pääsevät lisääntymään.

Mutta hetkinen, tämäkään asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Tutkimukset osoittavat myös, että lajit, joilla on hyvin voimakas seksuaalivalinta, kuolevat muita lajeja useammin sukupuuttoon. Voimakas seksuaalivalinta johtaa suku­puolten välillä suuriin rakenteellisiin ja kokoeroihin ja tämä tekee lajeista haa­voittuvaisempia kuin lajeista, joilla erot sukupuolten välillä ovat pienempiä. Miten naaraiden ja koiraiden erot vaikuttavat yksilön ja sitä kautta lajien ja populaatioiden selviytymiseen on hyvin mielenkiintoinen kysymys, jota yhä selvitellään.

Eräs kysymys kaipaa vielä käsittelyä. Jos naaraat valitsevat koiraita tiukan seulan avulla ja pääsääntöisesti vain koiraista pahaimmat pääsevät lisäänty­mään, miksi ylipäätään “huonoja” koiraita on enää edes olemassa, eikö niiden geenien olisi pitänyt karsiutua pois jo ajat sitten? Tätä kysymystä kutsutaan soidinparadoksiksi, ja kysymystä ovat tutkineet myös suomalaiset tutkijat. Yksi ratkaisu tähän kysymykseen vaikuttaisi olevan aikaisemmin mainittu ge­neettinen yhteensopivuus: kaikki eivät vain yksinkertaisesti sovi kaikille, mikä voi hyvinkin antaa mahdollisuuden myös uroksille, jotka eivät pääse huipulle asti. Ajatuksessa on jotain lohdullista.

Tuomainen käy läpi hengästyttävän määrän parinvalinnan eri kriteerejä, yksi- ja moniavioisuuden biologisia etuja, sekä miten uroksen ja naaraan edut eivät ole lisääntymiskilvassa suinkaan yhteneväiset. Vaikka “sukupuolten sota” on tosiasia, niin suvullisella lisääntymisellä on silti selkeät etunsa suvuttomasti lisääntyviin lajeihin nähden. Lopussa keskitytään vielä erääseen kriittiseen kysymykseen, nimittäin miten nopeasti etenevät ympäristönmuutokset vai­kuttavat eläinten lisääntymiseen ja parinvalintaan. Lajien kyky sopeutua muu­tokseen nousee nykyään avainasemaan: kykeneekö eläin valitsemaan kump­paninsa ja lisääntymään muutosten keskellä ja mitkä tekijät vaikuttavat onnis­tumiseen, Tuomainen pohtii. Tämä kysymys on oleellinen kun suunnitellaan suojelutoimia.

Olipa kyllä kiinnostava kirja Tuomaiselta! Eläimellistä parinvalintaa on hyvin yleistajuisesti ja sujuvasti kirjoitettu kirja, ja mainittakoon, että myös kirjan taitto ja ulkoasu ovat ensiluokkaista jälkeä, erityisesti kirjan tyylikäs kansi an­saitsee kehut. Takakansi lupaa miten tämän kirjan lukemisen jälkeen katselet takapihallasi laulavaa talitiaista aivan uusin silmin, ja sen lupauksen kirja kyllä pitää. Maailmaa katselee uusin silmin, kun tietää minkälaiset voimat sisälläm­me oikein jyllääkään.