Matti Laitinen ja Heini Saraste: Elämän kynnyksellä : vammaisliikkeen synty

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Vallalla oli ajatus siitä, että olimme jotenkin syntisiä, kun olimme sairastuneet. Perheessämme täytyi olla jotain pahaa tai joku sen jäsenistä oli sortunut johonkin suureen syntiin. Ajatus perisynnistä eli vahvana. Vanhempani olivat tehneet jotain kamalaa ja siksi saaneet rangaistukseksi tällaisen koettelemuksen, siis minut.

Vammaisuus oli vielä sotienjälkeisen sukupolven elämässä ylhäältä annettu koettelemus, johon yhteiskunnalla olivat ratkaisuna pääasiallisesti laitokset eri muodoissaan. Vaikka päässä ei ollut mitään vikaa, oli opintielle pääsy silti monin paikoin kohtuuttoman vaikeaa ja suoraan eläkkeelle siirtymistä pidettiin itsestäänselvyytenä.

Vammaisten oma ääni ei myöskään näkynyt eikä kuulunut, sillä vammaisten puolesta puhuivat lähinnä lääkärit ja muut ylemmät tahot. 1970-luvun yhteiskunnallinen liikehdintä herätti kuitenkin myös vammaisaktivismin ja ajatuksen siitä, että vammainenkin voi vaikuttaa ja olla aktiivinen toimija.

Elämän kynnyksellä -kirjan alusta löytyy vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnyksen lyhyt historiikki, mutta kirjan varsinainen pihvi on yhdeksän vammaisen aktivistin tarinat. Kertomusten ihmiset ovat vammautuneet kuka mistäkin syystä; muutama sairastui nuorena polioon, yksi kärsii pahasta reumasta, toinen lyhytkasvuisuudesta ja niin edelleen.

Tarinoissa on paljon yhteisiä piireitä. Kalseat laitokset tuovat ikäviä muistoja pintaan monelle ja koulutuksen tärkeys oli selvää jo nuoresta iästä saakka. Vaikka vammaisten kouluttautuminen monesti aiheutti jopa suoranaista vastustusta, osoittavat tarinat että sinnikkyys todellakin palkitaan. Kirjallisuus on myös toiminut monelle arvokkaana henkireikänä.

Kirja oli ilahduttavaa luettavaa synkistä sävyistään huolimatta. Vastoinkäymiset ja esteet voivat olla todella pahoja ja silti eteenpäin päästään, kuten se kuuluisa mummo lumessa totesi.

Kirja herätti myös paljon ajatuksia. Vammaisuus ei ole mikään harvinainen ilmiö, mutta silti vammaisten näkökulma ja kokemukset eivät yhteiskunnallisessa keskustelussa tunnu hirveästi näkyvän, saati sitten että kohtaisimme fiktiossamme vammaisia hahmoja. Se on sääli, sillä moniääninen yhteiskunta avartaisi varmasti monen näköaloja.

Heikkonäköisten ongelmana on usein salaaminen. Jotenkin sitä ei halua paljastaa ettei näe, sitä haluaa hinnalla millä hyvänsä kuulua näkevien leiriin. Pitkään esimerkiksi pelkäsin portaita, koska niitä lähestyessäni tulin epävarmaksi ja pelkäsin haparoinnin vuoksi paljastuvani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *