Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja Anneli Kannon tunnetuimmaksi ja rakastetuimmaksi teokseksi on noussut 2021 ilmestynyt historiallinen romaani Rottien pyhimys. Nyt hän lähestyy meitä lukijoitaan päiväkirjamaisella tekstikokoelmalla, ja nimenomaan lähestyy, sillä kirja on hurmaavalla tavalla intiimi ja luottamuksellinen, vaikka kirjailija teoksen alussa arveleekin, että ”ketäpä tunteeni, ajatukseni, päivieni sattumukset ja muistoni kiinnostaisivat”. Voi, kyllä ne kiinnostivat, etenkin kun ne oli tarjottu lukijalle niin älykkäässä, terävässä ja henkevässä muodossa!
Kirjaa lukiessaan alkoi vain välillä melkein pyörryttää, kun tajusi sen aktiivisuuden määrän, johon Kanto pystyi. Eipä jää kirjailija eläkkeelle virallisen eläkeiän koittaessa, vaikka hän kirjoittaakin usein ikääntymisestä ja sen ilmiöistä; hän työskentelee esimerkiksi useiden omien kirjojensa käsikirjoittajana erilaisiin näyttämöproduktioihin. Välillä kaikkinainen digitaalisuuden lisääntyminen tuottaa päänvaivaa, mutta onneksi oma poika toimii tarvittaessa mikrotukihenkilönä. Itse asiassa ainakin minulle Kannon ikäpohdinnat olivat hyvin hedelmällisiä, ja samalla tuntui kirjaa lukiessaan siltä, kuin olisi vanhan ystävän kanssa muistellut opiskeluaikojen tietokoneiden kokoa ja muuta antiikkista…
Kirjailija tuntui olevan mielenkiintoisella tavalla toisaalta yksin viihtyvä, toisaalta hyvinkin ekstrovertti: hänellä oli paljon monenlaisia ystäviä ja kollegoita. On ihan pakko mainita pieni Kirjahylly-niminen luku, jossa hän on vieraisilla ystävänsä luona:
Tietenkin päädyimme keskustelemaan kirjojen kautta. Kuljimme kirjahyllyltä toiselle ja ilahduin nähdessäni tuttuja kirjoja. Olimme lukeneet samoja teoksia, ja tuntui kuin meillä olisi sitä kautta yhteisiä ystäviä.
Kovin, kovin tutulta tuntui tämä kirjaihmisten tapa.
Tekstin edetessä käy ilmi, että kirjailija on ollut aikoinaan naimisissa ja muitakin suhteita elämään mahtuu, mutta nyt hän puhuu tästä aiheesta lähes kyynisesti ja uskoo, ettei häntä enää kukaan halaa tai halua, mutta niin vain käy, että häneen iskee ”helmikuun mittainen höyrähdys, romanssihko”, kuten sarkastinen ilmaus kuuluu. Mutta tästäkin Kanto kirjoittaa – ilmeisen turhasta häpeäntunteestaan huolimatta – omalla fiksulla ja itsekriittisellä tavallaan.
Sitten minusta tuntuu, ettei Kannon kirjaa esitellessä voi olla huomioimatta kissoja; onhan niitä kuvattu kannessakin. Luopumista joudutaan valitettavasti harjoittamaan tälläkin alueella, sillä rakas Timo-Orvokki eli tuttavallisesti Tinke joudutaan lähettämään kissojen sateenkaarisillalle. Ihan kirjan lopussa Tinken tuhkat haudataan pihalle kirsikkapuun vierelle kirjailijan pojan ja tämän perheen läsnä ollessa, ja lopuksi kissan emäntä viritti vanhan laulun: ”Kissimirri, kissimirri, tänäpänä taas / sukkasi on siisti vaikka rypesit sä maas.” Vieläkö muistatte? Minulle tämä tuotti itsepintaisen korvamadon.
Mutta kiitos kirjasta, Anneli Kanto!
