Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pari viikkoa ennen Saksaan lähtöä sain kutsun Ahti Karjalaisen virkahuoneeseen helmikuussa 1975. Ulkoministeri halusi jutella ja tutustua. Lehtikuvien silloin 53-vuotiasta yrmy-Ahdista ei ollut tietoakaan. Hän kyseli kiinnostuneena taustani ja antoi neuvoja: suomettumista pitäisi torjua ja ETYK-kokousta edistää. Saksa oli meille tärkeä mutta hankala maa. Tervetuloa taloon! Karjalainen teki ystävällisen ja lämpimän, pehmeänkin vaikutelman. Silmät suorastaan tuikkivat.
Pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt entinen suurlähettiläs ja ties mitä muuta montaa virkaa hoitanut Petri Tuomi-Nikula on kirjoittanut muistelmansa. Erilaista diplomatiaa on hieman puuduttavaa luettavaa, mutta tässä tapauksessa myös opettavaista siitä tosiasiasta, kuinka omahyväisiä ja itseriittoisia sekä pikkusieluisia voivatkaan olla korkeat diplomaatit, kun sille tuulelle heitä ajetaan milloin minkäkin agendan nimissä juonittelemaan isojen poikien toimesta toisiaan vastaan.
Kirjasta paistaa läpi ikävästi suomalaisten harrastama kiusaamiskulttuuri, joka sinetöitiin epäoikeudenmukaisella ja luokkayhteiskuntaa ylläpitäneellä oppikoulusysteemillä, missä herrojen lapset varmuuden vuoksi erotettiin työläisten kakaroista, joille ainoa tie oli ammattikoulu oppikoululaisten päästessä pienellä yrittämisellä Helsingin yliopiston kautta herroiksi ympäri maailmaa erilaisiin vähätöisiin, mutta hyväpalkkaisiin virkamieshommiin aina pomoksi saakka.
Tuomi-Nikula kertoo, miten osattiin sitä ennenkin ulkoministeriössä kiusata. Sitä tekivät kaikki, myös hän itse. Ennen vanhaan 1950-luvulla se oli vain piilossa kabinettien raskaiden samettiverhojen ja sikarinsavun takana suurelta yleisöltä tavoittamattomissa.
Tuomi-Nikula pudottelee nimiä ja ylpeilee kaiken maailman kuuluisuuksien tuntemisessa, vaikka aika on sittemmin osoittanut monet heistä vähintäänkin kyseenalaisiksi juopoiksi, epävakaiksi persoonallisuuksiksi, takkia vinhaa vahtia tuulen mukana kääntäviksi opportunisteiksi ja halveksittaviksi tuuliviireiksi.
Hyvää kirjassa on enemmän kuin huonoa. Vaikka Tuomi-Nikula on oman aikansa lapsena sokea näkemään metsää puilta, kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Kirjaa voi selailla ja lukea sieltä täältä, ja aina se on yhtä koukuttavaa luettavaa ja asettaa lukijansa kuin aitiopaikalle Tuomi-Nikulan pään sisälle seuraamaan jännittäviä ja salaisina pidettyjä tapahtumia ihan kuin olisi itse paikan päällä mukana todistamassa näitä kieroja juonitteluja todeksi. Kieli on eloisaa, kuvatut hahmot kurittomia, joskus jopa ilkikurisia ja tahattoman koomisia.
Kirjan keskiössä on nuori toimittajataustainen diplomaatti uransa alkuaikoina sekä Suomen uuden ulkopolitiikan rakentajien kova työsarka yrittää saada Kekkoselle tunnustusta lännessä ja viedä ETYK:iä eteenpäin olematta liikaa ”kastumatta” molempien Saksojen tunnustamisessa, ja yrittää (huonolla menestyksellä) ylipuhua muita Pohjoismaita Kekkosen Ydinaseeton Pohjola -hankkeen taakse.
Tuomi-Nikula kertoo kirjassaan eräässä kohtaa, kuin jännitysnäytelmästä suoraan, miten Bonnista oli tullut kirje, joka oli Karjalaisen todellinen syy tavata hänet. Kahdentoista suurlähetystön työntekijän – kuulostaako tutulta – valituksessa kerrottiin henkilöstöjohtajan epäasiallisesta käytöksestä: ”Ilmapiiri oli tulehtunut ja asia menossa lehtiin sävyssä, joka ei luvannut UM:lle hyvää. Karjalaisen mukaan kärhämästä ei pidä välittää, vaan keskittyä työhön, jota siellä kyllä riittäisi.”
Tuomi-Nikula muistelee, miten Hesari revitti asiasta silloin ison jutun otsikolla ”Ulkoministeriössä kuohuu” samana päivä, kun hän aloitti työt Saksassa: ”Bonnin jupakka”-nimen saaneen tapahtuman julkisuus ylitti siihen asti UM:ssä koetun Tuomi-Nikulan mukaan: ”Lehdistö laidasta laitaan käytti sitä todisteena ulkoasianhallinnon elitismistä ja jälkeenjääneisyydestä”. Siitä kasvoi koko ulkoasiainhallinnon toimintakulttuuri ravistellut ja lopulta sitä uudistanut kriisi.
Tuomi-Nikulalle Bonnin jupakka oli hyvä koulu oppia UM:n tavoille. Bonniin lähetettiin selvitystyöryhmä. Monikohan selvittäjistä oli selvinpäin edes aamiaisella? Se ei selviä muistelmista. Ehkä siksi hän sivuuttaa koko kysymyksen, vaikka se olisi ollut oleellinen ja kertoisi sen ajan karun todellisuuden. Jokaista työntekijää pyydettiin kertomaan, kuka oli sanonut kenelle ja mitä, ja kuka katsonut ketäkin sillä tavalla ”ilkeästi”. Tuomi-Nikulaakin kuulusteltiin, mutta hän ei kerro miksi.
Lähin esimieheni Kaj Virtarinne oli yksi kapinan kantavista voimista. Hänen ja lähettiläs Björn-Olof Alholmin välit olivat hyytävät ja asemani tahtojen välissä hankala. Mitään moitteita enempää johtanutta ei Bonnin työyhteisössä ollut tapahtunut. Työryhmän lainoppineena sihteerinä toimineen Pekka Harttilan hyväntuulisen toteamuksen mukaan kahinan varsinainen syy oli se, että samaan taloon nyt vaan oli sattunut joukko aivan omalaatuisia tyyppejä.
UM:ssä saa tehdä mitä haluaa ja mellastaa mielensä mukaan, jos kuuluu siihen harvojen ja valittujen kiusaajien armoitettuun joukkoon, jonka takana on viime kädessä presidentti, sillä UM:n virkamiehet ovat kuin seurakunnan pappeja, jotka olivat hiippakuntansa piispan alaisia ja apulaisia, joita myös korkea esipaimen suojeli tarpeen tullen kurittamalla. Puolueilla oli ministeriössä oma virkamiesklikkinsä, joka kaivettiin aina naftaliinista, kun puoluetoverista tuli ministeri.
UM:n historioitsija professori Timo Soikkasen mukaan Bonnin jupakassa oli kysymys sekä sukupolvikapinasta että demareiden yrityksestä horjuttaa keskustapuolueen valta-asemaa ulkoministeriössä ja halusta myös modernisoida UM:n hallintoa: ”Kun talon johdon kimppuun ei UKK:n pelossa uskallettu käydä, oli vanhan polven suurlähettiläiden röykytys tapa osoittaa, miten mätä meininki UM:ssä vallitsi. Kaikki tapahtui vähintäänkin pääministeri Kalevi Sorsan tieten.”
Ulkoministeriö on aina ollut suljettu sisäpiirin herraklubi, johon kulloinenkin istuva presidentti on vaikuttanut suoraan. 1960-luvulla nuoret demarit alkoivat hätyytellä Kekkosen lähipiiristään ulkoministeriöön nostamia virkamiehiä. Tarja Halonen nimitti niin monta muodollisesti pätevää demarinaista suurlähettilääksi kuin oli tarjolla, ja heitähän riitti toveripiirissä harmiksi asti ihan liikaakin.
Kirjaa kannattaa verrata Suomen ensimmäisen avoimen homodiplomaatin, suurlähettiläs Jussi Mäkisen aikoinaan huomiota herättäneeseen kirjaan Keskustelen Kekkosen kanssa (Kirjayhtymä, 1974). Kirja on lukukokemus siksi, että se tosiaankin keskittyy Mäkisen ja Kekkosen välisiin keskusteluihin, kuten Mäkisen yliampuvaan ulkopoliittisen liturgiakaavan toistoon, antaen osuvan kuvan sen ajan virkamiehistä, poliitikoista ja maan tapana olleesta epä-älyllisestä pokkuroinnista.
Keskustelen Kekkosen kanssa on kirjoitettu tyylikkäästi ylilyöntejä vältellen, mitä ei muuten suinkaan ollut Outokummun perustajan vuorineuvos Eero Mäkisen lahjakkaan Jussi-pojan lyhyt elämä, joka päättyi rajun juopottelun jälkeen hieman alle 50-vuotiaana. Se, mikä kirjassa hieman hämmentää ja on samalla kiinnostavaa luettavaa, on Kekkosen omistautuminen lähes sataprosenttisesti ulkopolitiikalle ja Neuvostoliitolle.
Jos Mäkinen olisi saanut elää parikymmentä vuotta pidempään, hän olisi 1990-luvulla voinut kirjoittaa sensaatiomaiset muistelmansa, joissa terävän asian seassa olisi ollut jymypaljastuksia, raadollista kaunaisuutta sekä herkullisia kuvauksia siitä, miten korkeassa asemassa sekä suojeluksessa oleva turhautunut homodiplomaatti tuhoaa lopulta uransa ja itsensä. Mäkinen olisi silloin voinut yltää Tuomi-Nikulan kirjan tasolle avoimessa älyllisyydessä. Kirja olisi ollut ilman muuta tuon ajan suurimpia paljastuskirjoja ja aiheuttanut vipinää maan johdossa.
Kirjoja kannattaa verrata siksi, että Mäkisen kirjassa diplomaatit ovat yllättävän samanlaisia kuin myöhemmin taloon tulleen Tuomi-Nikulan kuvaamina. He ovat tärkeyshenkilöinä yhteiskunnan kermaa ja toimivat usein omapäisesti, pitäen lähintä työkaveriaan pahimpana vihollisenaan. Tällaiset muistelmakirjat ovat tärkeitä ”arvokkaiden” juorujensa takia. On hyvä päästä kurkistamaan kulissien taakse ja rakentaa eri lähteistä kokonaiskuvaa noista ajoista ja ihmisistä.
Petri Tuomi-Nikula kuuluu Tuomi-Nikuloiden poliittisjournalistiseen sukuun, ja on paljon nähnyt sekä kokenut tyypillinen suomalainen korkean tason virkamies. Näitä mahtuu 13 tusinaan ja niin tulee aina olemaan. He lukevat samat Hesarin suosittelemat kirjat, käyvät samoissa näyttelyissä, seurustelevat keskenään, opiskelevat samoja asioita ja ovat kaikista asioista melkein samaa mieltä. He kuuluvat siihen sotien jälkeiseen suurten ikäluokkien polveen, joka uskalsi nähdä, väsyi ja kuoli.
Politiikka puhututtaa kirjassa kovasti, vaikka sen ohessa vitsit ovat vanhoja ja kuluneita ja vaikka kirjassa käsitellyt aiheet ovatkin kuin Hesari ja Iltasanomat olisi yhdistäneet voimansa, on Tuomi-Nikulalla sana hallussaan ja analyysinteko vielä hyppysissään. Diplomaatin tulee olla juuri kuin hän; pinnallinen, lipevä, kaikkiin suuntiin (paitsi itään) pyllistävä, hävinneitä haukkuva ja omia kehuva, ja omaa sekä Suomen virallista sanomaa korostava sekä merkitystä liioitteleva maksettu marakatti.
Kahdeksannessa luvussa hän avaa tallinovet ja päästää sisällään laukkaavan hevosen karkuun kuvatessaan Suomen ulkopolitiikan huippuvuotta 1975, johon kätkeytyi kova valtataistelu kepun ja demareiden välillä kulisseissa. Se oli vanhan Kekkosen viimeisiä voimannäyttöjä. Tuomi-Nikula oli juuri aloittanut työt UM:ssä lehdistöattasean apulaisena ja katseli maailmaa vielä ruusunpunaisten silmälasien läpi, vaikka muisteloissa on jo hieman sapekkuutta, sormella osoittelua ja selvää salavihaisuutta.
Kun mustien autojen letkat kaartuivat Mannerheimintieltä alas Finlandia-talon pääovelle, olin varma, että kuulin korvissani Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisista konsertoista, tarkalleen ottaen numero kakkosen säveliä. Sellaista latautunut tunnelma saa musiikista innostuneen päässä aikaan.