Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Menneinä aikoina karttojen reunoille piirrettiin kaikennäköisiä tarueläimiä, lohikäärmeitä ja merihirviöitä, joiden ajateltiin käyvän uhkarohkeiden seikkailijoiden kohtaloksi. Nykyihmistä nämä myyttiset hirviöt saattavat huvittaa, mutta ne kertovat paljon oman aikansa ihmisten uskomuksista ja tavasta suhtautua maailmaan. Meidän teknologiamme ei suinkaan ole pelastanut meitä samanlaisilta harha-askelilta. Myös nykyihmisellä on omat sokeat pisteensä, meillä on omat maantiedettä koskevat myyttimme ja karttamme, jotka johtavat meitä aivan yhtä harhaan kuin esi-isiämme.
Paul Richardson esittelee kirjassaan kahdeksan tällaista myyttiä ja pohtii mitä seuraa siitä, että elämme omien kuvitelmiemme luomassa maailmassa emmekä näe maailmaa sellaisena kuin se todellisuudesssa on.
Ensimmäinen myytti menee ihan perusasioihin. Kaikille meille on opetettu jo ala-asteella, että maailmassa on seitsemän maanosaa. Mutta miksi juuri seitsemän, ja kuka päätti nimetä maanosat ja milloin? Tämä jaottelu ei nimittäin perustu maantieteelliseen yhtenäisyyteen, luonnonolosuhteisiin tai tieteelliseen tarkkuuteen. Eikä voisikaan perustua, sillä jaottelu juontaa niinkin kauas historiaan kuin neljännelle vuosisadalle eaa. Muinaiset kreikkalaiset jakoivat maailman kolmeen osaan, Euroopaan, Aasiaan ja Libyaan (eli Afrikkaan). Myöhemmin nimien merkitys muuttui ja maanosiin liitettiin uusia alueita, mutta perusajatus pysyi suurinpiirtein samana asiana.
Jaottelun ongelmat näkyvät erityisesti Euroopan kohdalla, sillä se on käytännössä Aasian mantereen niemimaa, vailla mitään luonnontieteellistä syytä jaotella sitä omaksi mantereeksi. Oikeastaan ainoa syy miksi olemme niin juuttuneet Eurooppaan maantieteellisenä paikkana, on se, että eurooppalaisen sivilisaation on ajateltu olevan niin erikoislaatuinen, että se oikeuttaa kohtelemaan myös Eurooppaa mantereena. Kyse on siis ennen kaikkea arvovaltakysymyksestä.
Maanosien keksiminen synnytti niin ikään tarpeen täyttää maanosat esityksillä siitä, millaisia ”orientaalisten” tai ”afrikkalaisten” kuviteltiin olevan, ikään kuin näin valtavia alueita oikeasti yhdistäisi mitkään kulttuuripiirteet. Maanosat ovatkin hyvä esimerkki ihmisen taipumuksesta luokitella asioita ja sen jälkeen lähteä etsimään todisteita omaa luokittelua todistamaan.
Seuraavaksi kirja siirtyy maanosista valtioihin. Jälleen kerran tarjolla on hyviä esimerkkejä ja yksinkertaistuksia, joiden avulla yritämme hallita maailmaa. Valtioiden rajat ja ajatus kansakunnista ovat nykyään niin itsestäänselviä ideoita, että on mahdotonta ajatella maailmaa ilman niitä. Silti kumpikin on ajatuksena varsin nuori, ainakin siinä mielessä miten me käsitteet ymmärrämme. Esimodernilla ajalla rajat olivat epämääräisiä ja liukuvia, ne nähtiin ensisijaisesti hallitsijan henkilökohtaisena valtapiirinä, ei kansan tai kansakunnan alueena.
Vasta modernin valtion ja kartografian kehityksen myötä alettiin hahmottaa rajat tarkkoina, geometrisinä viivoina, jotka piti määrittää ja valvoa. Jopa kuuluisien Kiinan ja Hadrianuksen muurien funktio oli hallita kauppareittejä ja kommunikaatiota, ei niinkään estää ihmisten kulkua. Mahdotonta se olisi ollutkin, sillä ihmiset ovat aina liikkuneet, ja kulttuurit ovat jatkuvasti sekoittuneet yli rajojen.
Vasta kansallisvaltioajattelu toi idean, että rajojen sisällä asuu yhtenäinen kansa, jolla on yhteinen kieli, kulttuuri ja identiteetti. Richardson nostaakin esille ajatuksen, että kansallista identiteettiä ja sen rituaaleja on pakko toistaa jatkuvasti, jotta näkymätön – ja voisi jopa sanoa kuvitteellinen – yhteys kansalaisten sekä nykyajan ja menneisyyden välillä tuntuisi todelliselta. Richardson nostaa myös ajatuksen teollistumisesta prosessina, joka loi kansakunnan. Ennen 1800-lukua suurin osa ihmisistä elivät pienissä paikallisyhteisöissä, vailla mainittavaa kokemusta elämästä kotialueen ulkopuolella. Ei ollut yhtenäiskulttuuria, ja alueilla puhuttiin eri murteita. Vasta koululaitoksen ja massakulttuurin nousu mahdollisti yhteisen tarinan ”meistä”.
Kirja etenee luontevasti myytistä toiseen ja laajentaa näkökulmaansa valtion rajojen lisäksi myös valtiolliseen suvereniteettiin, stereotypioihin Venäjän ikuisesta ekspansiosta sekä Kiinan ”uudesta silkkitiestä”, joita kaikkia Richardson käsittelee myytteinä, jotka enemmän heijastavat länsimaista maailmankuvaa kuin kuvaavat objektiivista todellisuutta. Nostan kuitenkin tähän loppuun vielä luvun BKT:n mittaamisesta, sillä se oli erityisen ajatuksia herättelevä.
BKT on nykyään yleismaailmallinen tapa ilmaista valtioiden kehitys ja asema samalla asteikolla, ja joka sanelee suuren osan poliittisista ja yhteiskunnallisista päätöksistä. Se ei kuitenkaan mittaa sitä, mitä ihmiset luulevat sen mittaavan, eli hyvinvointia, kehitystä tai yhteiskunnan menestystä – tai edes sitä ketä kasvu oikeasti hyödyttää. BKT kertoo vain rahavirroista ja siten se suosii lähinnä kulutusta ja tuhlausta. Itse asiassa onnettomuudet, pankkien riskisijoitukset tai luonnonkatastrofit voivat nostaa BKT:tä, vaikka ne ilmiselvästi heikentävät yhteiskuntaa.
BKT:n logiikan mukaan on täysin järkevää yksityistää terveydenhuolto, määrätä kaikkein kalleimpia lääkkeitä, ottaa mahdollisimman paljon röntgenkuvia ja haastaa sairaala oikeuteen jokaisen tilaisuuden tullen. BKT:n kannalta on parasta passittaa vanhukset laitokseen ja panna lapset päivähoitoon, kunhan siitä vain joutuu maksamaan. Vapaaehtoistoiminta, hyväntekeväisyys, talkootyö ja hoivatyö – usein naisten tekemä – ei näy BKT:ssä, ja ne ovat siten käytännössä arvottomia. Siitä huolimatta BKT sanelee kokonaisiin yhteiskunnan sektoreihin käytetyn rahamäärän, Richardson kirjoittaa.
BKT on lyhyesti merkki siitä miten yhteiskuntana olemme siirtyneet ajattelemaan miten kaiken voi mitata rahassa, olipa sen seuraukset meille miten ikäviä hyvänsä. Asennemuutosta kaivataan, mutta silti tätä vasta 1930-luvulla keksittyä mittaria kohdellaan kuin väistämätöntä luonnonlakia. Se on yksi niistä kartan viivoista, jotka piirrämme maailmaan ja alamme kohdella niitä todellisuutena, aivan kuten aikoinaan lohikäärmeitä piirrettiin merien reunoille. Maantieteen myytit on hyvä muistutus siitä, että kartta ei ole koskaan itse maasto, ja oma mielikuvituksemme voi olla vaarallisempi kuin se mitä todellinen maisema paljastaa. Oivaltava kirja, suosittelen!