Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olen ollut tyytyväisen vaikuttunut Antti Vihisen Vaaran värit -dekkarisarjasta. Kirjoissa on onnistuttu voisi sanoa melkein mahdottomassa tehtävässä: vuosien ja vuosikymmenten takainen menneisyys on sidottu uskottavasti osaksi nykypäivän tapahtumia. Ensimmäinen kirja Punainen prinsessa käsitteli Baader–Meinhof-terroristiryhmää ja toisessa osassa Sininen enkeli liitettiin Yhdysvaltojen kaksoistornien terroristihyökkäys nykyhetken tamperelaiseen rocktähteen.
Nyt kirjailija on mennyt rohkeasti vieläkin pidemmälle menneisyyteen: kerronta alkaa kesäkuussa 1942, jolloin Aino ja Jean Sibeliuksen Helmi-piika joutuu yhtäkkiä leipaisemaan kuuluisaa kaalipiirakkaansa salaperäisille vieraille: Hitler, Ryti ja Mannerheim. Tapahtuminen tuoksinassa Helmin esiliinan poimuihin ajautuu salaperäinen äänite, operaatio Valkoinen susi. Helmi tajuaa hyvin pian, että nyt on kyse jostain tavallistakin salaisemmasta.
Tapahtumat Tampereella vuonna 2019 kulkevat omaa vääjäämätöntä kulkuaan. Poliisilaitos saa tutkittavakseen kaksi perin erilaista murhaa: hyvin normaalin tuntuinen Ylen arkistotyöntekijä tuntuu olevan ihan eri joukkoa kuin kokenut saksalaisdiplomaatti. Komisario Markus Berglund alkaa kuitenkin uumoilla, että jotain yhteistä näillä tapahtumilla on, ja kun hänen työparinsa, reipasotteinen Ruokosalmi eli Ruokoton, on mukana, alkaa tulosta vähitellen syntyä. Valitettavasti kaikki ei vain suju ollenkaan suoraviivaisesti. Ja kun mukaan tulevat vielä korkea-arvoiset edellisistäkin kirjoista tutut saksalaiset diplomaatit Sandra Klinger ja Hanna Landgrebe, on selvää, että jutussa on jotain erityisen outoa.
Antti Vihinen on mestari yhdistelemään historiallisia faktoja fiktioon, niin että tosiasioiden ja kerronnan välille ei synny keinotekoisia saumoja. Historialliset henkilöt – tämän kirjan kohdalla ainakin Hitler, Ryti ja Mannerheim sekä Sibeliukset – on kuvattu jollain tavalla nöyrän harvoin viivoin, niin ettei heitä yritetäkään selittää auki, mikä miellytti minua kovasti. Berglund ja Ruokoton ovat hyvinkin eläviä tahoillaan; kuten ennenkin, komisario Berglund on hallitumpi ja harkitsevampi, mutta aitoa leveää tamperelaismurretta viljelevä Ruokosalmi, tuo entinen jääkiekon jäähykuningas, suhtautuu asioihin suoremmin. Mutta ei hänkään ole tyhmä tai yksinkertainen, kaukana siitä.
Vihisen sarja on nyt saanut kuvattua kolme keskeistä väriä: punaisen, sinisen ja valkoisen. En voinut mitään sille, että tämä toi mieleeni ihan toisenlaisen taideteoksen kolmesta väristä, eli hyvin kaukana tamperelaisdekkareista olevan Krzysztof Kieslowskin trilogian. Mutta toipa nyt vain. Ehkäpä siksi, että Vihinenkin osaa käyttää värien symboliikkaa ihan taitavasti. Enkä mitenkään toivoisi kirjasarjan – tai sitten Vihisen kirjailijantyön – loppuvan tähän.
