Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Milton Shaw’n pommituslentueella on ratkaisun paikka. Tarvitaan vain täysosuma narenialaisten massatuhoaseeseen, jättimäiseen tykkiin ja sodan ratkaisu saattaa olla käsillä. Ikävä kyllä, täysosuma tuleekin Shaw’n lentokoneeseen, ja pian hän on laivueen ainoa eloonjäänyt vihollislinjojen takana. Selviytyminen raunioiksi pommitetussa kaupungissa on oma haasteensa, mutta voisiko Shaw ja pussillinen C-4-räjähdettä sittenkin muuttaa vielä sodan kulun?
Escape ei ole mikään erityisen hienovarainen allegoria toisesta maailmansodasta. Natsit, eli narenialaiset, ovat mustiin pukeutuvia lepakoita, ja Shaw jykeväleukaisena ja jähmeänä karhuna edustaa periamerikkalaista sankaria. Jotta meno ei olisi liian mustavalkoista, sarjakuvassa pohditaan paljon väkivallan oikeutusta. Miksi joku alistuu fasistisen väkivaltakoneiston käsikassaraksi, ja missä vaiheessa sankarillinen puolustaja muuttuu itse hirviöksi? Shaw’lle kysymys muuttuu konkreettiseksi viimeistään, kun hän joutuu piilottelemaan itse pommittamansa kaupungin raunioissa.
Pohjimmiltaan Escape on kuitenkin rehellistä toimintasarjakuvaa, jossa panokset on kovat ja verkko kiristyy koko ajan sankarin ympärillä. Sarjakuva toimii, koska joutokäyntiä ei ole ja kerronnan intensiteetti pysyy jatkuvasti yllä. Pieni suvanto koetaan, kun lepakoihin saadaan hieman lähempää kontaktia: isä ja poika auttavat haavoittunutta vihollislentäjää oman henkensä uhalla. Parivaljakko tuo tarinaan tarvittavaa inhimillisyyttä, jota Shaw’n jäykästä sankarihahmosta ei oikein löydy.
Sarjakuvan jälkisanat ovat myös lukemisen arvoiset. Luvassa on luonnoksia ja käsikirjoittaja Rick Remenderin taustoitusta sarjakuvalleen. Sekä hänellä että sarjakuvan kuvittajalla Daniel Acuñalla on kiinnostavaa sukuhistoriaa toiseen maailmansotaan liittyen. Tarkalleen ottaen Remenderin isoisä oli lentäjä, joka kylläkin selvisi lihamyllystä fyysisesti, joskaan ei henkisesti. Tämä toki herättää kysymyksen, miksi kertoa tarina eläinhahmoilla, jos tarinalla on näinkin selvä henkilökohtainen yhteys.
Remender perustelee ratkaisuaan lukemallaan artikkelilla, jonka mukaan ihmiset tuntevat enemmän empatiaa eläimiä kuin toisia ihmisiä kohtaan. Aika vahva väite, mutta se pisti minut miettimään sarjakuvan maailmaa. On varmasti totta, että tarina ei toimisi ihmishahmoilla yhtä hyvin. En nyt tiedä, johtuuko se niinkään empatiasta tai sen puutteesta, mutta ilmeikkäiden eläinhahmojen kanssa ohuesti kirjoitetuista hahmoista saa enemmän irti. Esimerkiksi se, että yksi Shaw’n lentäjätovereista on piirretty pesukarhuksi, on itsessään kerronnallinen ratkaisu, joka heti nostaa lukijalle tietynlaisia mielikuvia hahmon persoonasta.
Toki iso osa sarjakuvan viehätystä on ylipäätään Daniel Acuñan kuvituksen korkea taso. Yksityiskohtia riittää ihailtavaksi, ja myös vauhdikkaan toiminnan kuvaaminen onnistuu häneltä hyvin. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin Acuñan pettämätön värisilmä. Aika harvoin näkee sarjakuvia, joiden värimaailma on näinkin hallittu. Hän leikittelee paljon lämpimien ja kylmien värien vastakkainasetteluilla, mikä luo todella onnistuneen ja tunnelmallisen kokonaisuuden.
Escape ei ehkä ole asetelmaltaan erityisen omaperäinen, mutta menevä kerronta ja komeasti kuvitetut eläinhahmot yhdistettynä tunnelmalliseen värimaailmaan tekevät sarjakuvasta ihan tarpeeksi tuoreen tapauksen. Jos Blacksad löytyy jo kirjahyllystä ja hammasta hieman kolottaa, niin tähän kannattaa kyllä ehdottomasti tutustua.
