Ville Tietäväinen on sarjakuvissaan tarttunut kiinnostaviin aiheisiin, eikä tuore Metsän kuningatar ole poikkeus. Kirjan tarina ottaa kantaa Kalevalan ympärillä käytyyn keskusteluun siitä, kenelle kansanrunot oikeastaan kuuluvat. Suomen kansalliseeposhan lukeutuu taide-eepoksiin, sen verran paljon se on Elias Lönnrotin käsialaa, ja Kalevalan syntyyn liittyy monenlaista kansallista pyrkimystä.
Sinänsä Metsän kuningatar on fiktiota. Se on tarina Lönnrotin tutkimusmatkasta Vienan Karjalaan 1830-luvun alussa ja kohtaamisesta Moarie Karhun kanssa. Karhu on kylällään noitana halveksuttu runonlaulaja, jolta Lönnrot saa parasta kansanrunomateriaalia; kylän ukoilta kun saa lähinnä humalaista ölinää. Mutta Karhu vannottaa, ettei Lönnrot saa kirjata niitä ylös. “Miun laulut on tarkoitettu suusta korvaan ja sydämestä sydämeen, ei ieraille silmille. Sanat tulevat aina udestaan ja aina eri tavalla. Niitä ei voi kirjaimiksi kivettää.”
Mutta Lönnrothan kivettää, ja kivetettyään muovaa teksteistä hyvän, järkevän kokonaisuuden. Tietäväisen Lönnrot ei luonnontieteilijämiehenä yksinkertaisesti ymmärrä, minkä kanssa on tekemisissä.
Tämän kohtaamisen päälle Tietäväinen rakentaa kuvan Suomen ja Karjalan yhteiselon vaiheista. Ensin Karjalassa ravaavat Lönnrotin kaltaiset tieteilijät ja karelianistit, sitten tulevat 1920-luvun heimosoturit ja jatkosodan Suur-Suomi-intoilijat, jotka tulevat aatteineen Vienan ja Aunuksen Karjalan kyliin suu täynnä koreita sanoja, mutta käytännössä kuitenkin pahantahtoisina valloittajina ja kolonialisteina, jotka tietävät paikallisia paremmin, miten näiden kuuluu elää.
Menneen ja tulevan kerrokset limittyvät teoksessa kiehtovalla tavalla. Metsän kuningattaren rakenne ei ole aina kovinkaan selkeä, mutta kiinnostava se on. Tietäväinen on koonnut kirjan hyvin, lomittuva rakenne kuljettaa Lönnrotin ja Karhun kohtaamisen ydintä ja rakentaa sen päälle julmaa tarinaa suomalaisen kansallisaatteen varjoista.
Piirrosjälki on näyttävää. Henkilöt ovat piirteiltään karikatyyrimäisiä ja helposti tunnistettavia. Värimaailma ohjaa ymmärtämään aikatasoja paremmin ja vaikka ruutujako on enimmäkseen suoraviivaista ja tavanomaista, mutta toisaalta kuitenkin vaihtelevaa ja eloisaa. Metsän kuningatar on taidokkaasti tehty, tyylikäs teos, joka käsittelee mielenkiintoista aihettaan näkemyksellä ja lähteisiin nojaten. Erinomaista työtä!






