Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
1930-luvulla elettiin kiinnostavia aikoja. Maailma oli hiljalleen modernisoitumassa, ja ilmassa on optimismia, joka tosin saisi kolahduksen toisen maailmansodan melskeissä. Siitä ei kuitenkaan kukaan tiedä vielä mitään. Vuokko Knuutila edustaa uutta aikaa, ja hän tulisi olemaan Suomen ensimmäinen lentäjänlupakirjan saanut nainen. Tie tähän pisteeseen tosin vaatii Knuutilalta aika lailla kärsivällisyyttä.
Sisarukset Iriini Kalliomäki ja Kiira Mukka ovat tarttuneet hieman unohdetun historiallisen henkilön tarinaan. Tällaiset mikrohistorialliset kertomukset ovat aina jaksaneet viehättää minua. Pienten tarinoiden kautta avautuu paremmin arjen historia ja se minkälaisia mahdollisuuksia ja vaikeuksia ihan tavalliset ihmiset kokivat. Voisi esimerkiksi kuvitella, että Knuutilan ensimmäisenä ongelmana olisivat olleet vanhanaikaisen yhteiskunnan misogynistiset asenteet, mutta ei suinkaan.
Sarjakuvan ilahduttavin yllätys on huomata, miten kannustavasti ja avoimesti Knuutilaan suhtauduttiin. Hänen ei tarvinnut käyttää voimavarojaan sen todisteluun, että nainenkin pystyy lentämään, sillä ympärillä oleva yhteisö uskoi häneen. Tästä kertoo jo se kuinka Knuutilan innostus lentämiseen sai alkunsa. Hän näki Munkkiniemessä, miten vastapäiseltä Sääskisaarelta nousi ilmaan lentokoneita. Uteilaisuus vei voiton ja hän muitta mutkitta yritti hiippailla kielletylle alueelle ja melkein saikin vartijalta luodin päähänsä. Sen sijaan, että hänet olisi saman tien heitetty pois, lentokoulun lentomestari Georg Jäderholm antaakin hänelle yksityisen lentotunnin, ja siitä se lähti.
Tosin historiasta kun puhutaan, sen tulkinta ei ole koskaan aivan yksiselitteistä. Kalliomäki ja Mukka avaavat sarjakuvan lopussa, miten Knuutilan oma kertomus ei ole aina ihan totuudenmukainen. Knuutila kirjoitti edesottamuksistaan Helsingin Sanomiin, mutta hän jätti mainitsematta miten hänen ensimmäinen kosketuksensa lentokoneisiin tuli oikeasti hänen sulhasensa Paavon kautta, joka aloitti lentokoulussa ennen Knuutilaa. Hän tuskin myöskään rahoitti kalliita lentotunteijaan kirjoittajanpalkkioilla, kuten antoi ymmärtää. Tällaiset historialliset epävarmuudet on otettu osaksi sarjakuvan kerrontaa, mikä oli tekijöiltä hyvä oivallus.
Vaikka Vuokko Knuutila on itsessään kiinnostava hahmo, uskallan sanoa, että Hangaarin kummituksen suurin viehätys nojaa kuitenkin upeasti toteutettuun ajankuvaan. Jo sarjakuvan etulehdellä on hieno ilmakuva 1930-luvun Helsingistä, johon on merkattu tarinan kannalta merkittäviä paikkoja. Sarjakuvan luvut ovat nekin nimetty tapahtumapaikkojen mukaan. Jokainen luku alkaa komealla aukeaman kuvituksella, joka on tehty ajan henkeen sopivalla tyylillä. Tekijöillä on selvästi ollut sarjakuvan visuaalisen annin kanssa hauskaa, eikä taustatyön kanssa ole säästelty. Olisi kiinnostavaa tietää, miten Kalliomäki ja Mukka ovat jakaneet vastuunsa sarjakuvan teossa, mutta lopputulos joka tapauksessa visuaalisesti komea ja yhtenäinen.
Ainoa pieni särö muuten toimivassa kokonaisuudessa liittyy sarjakuvan dialogiin. Puhe tuntuu paikoin hivenen teatterimaiselta ja performatiiviselta: hahmot lausuvat repliikkejään ikään kuin näyttämöltä käsin, eikä vuoropuhelu aina taivu luontevaksi puhekieleksi. Kokonaisuutena Hangaarin kummitus on kuitenkin vaikuttava ja todella toivon, ettei tämä jää sisarusten ainoaksi yhteiseksi sarjakuvaksi.