Maria Peura: Esikoinen

Esikoinen

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Kirjailija ja dramaturgi Maria Peuran Esikoinen on hänen kuudes romaaninsa.  Peura sanoo olevansa fiktiokirjailija, mutta ”, mitä nyt kirjoitan, ei ole fiktiota. Tämä on totta. Ja samalla tiedän myöhemmin väittäväni, että totuus on muuntunut, että se vääjäämättä muuntuu, kun alkaa kirjoittaa, että kirjoittamisen prosessi itsessään alkaa muuntaa todellisuutta… Kirjoitan omaelämäkerrallista romaania, jossa menetän lapseni ja saan hänet takaisin ja peilaan tätä kaikkea omaan lapsuuteeni, jossa en päässyt muodostumaan siksi, joka minun olisi kuulunut olla”. Kirjoittaminen on minäkertojalle keino selvittää asiat itsensä kanssa.

Esikoinen on hieno sanan ja rytmin kudelma. Kokonaisuus, jossa vuorottelevat nyt-ajan hetket ja mennyt, tämän hetken kokemukset ja niiden syntyyn vaikuttava ylisukupolvinen aika. Tunteet, jotka vastakkaiseltakin näyttävät. Minäkertoja katsoo omaa kokemustaan läheltä.  Tarkentamalla katseensa lähelle, hän tuntuu näkevän laajemmalle, kauemmas. Kertomalla jotain hyvin intiimiä hän tulee kertoneeksi yleismaailmallista, jotain mitä on ihmisille yhteistä. Kauniilla, runollisella kielellä hän kertoo raastavan rankoista kokemuksistaan. 

Keskeisintä romaanissa on lapsi, lapsen odottaminen, äitiys, lapsen syntymä. 

”Ja sitten tuli lapseni, sain lahjaksi lapseni. Hän asettui minuun, muistin, mistä olen kotoisin, mistä koostun. Minuun roiskui valoa, joka oli minut synnyttänyt ennen kuin äitini oli minut synnyttänyt.”

Lapsen kasvaminen, kouluaika on vaikeaa. Lapsi otetaan huostaan, äiti menettää huoltajuutensa kunnan sosiaalihuollolle. Äiti tutkii itseään. Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin – vai olisiko? Syyllisyydentunnetta hän ei pääse pakoon. ”Minä olen syyllinen lapseni onnettomuuteen”. Mutta osallinen hän on myös lapsen onnellisuuteen.

Lapsen kanssa vuorottelevat minäkertojan omat lapsuusmuistot, väkivaltainen parisuhde, omat vanhemmat kasvattajina ja vanhenevina. Vanhemman ja lapsen roolit kääntyvät ylösalaisin, kun äiti tulee muistisairaaksi, isä haurastuu. 

Ylisukupolvisuus ja ympäristön tuomat kokemukset vaikuttavat yksilön ongelmakäyttäytymisen syntyyn. Kirjan teksti kutsuu lukijaa pohtimaan, mitä ja miten hänen tulisi tätä syntyprosessia ymmärtää. Olisiko omissa suhtautumistavoissa kenties jotain, josta päästää irti.

Kirjassa on sivuja, jotka ovat täynnä tekstiä, ja myös sivuja, joiden yläosassa on vain muutama rivi. Tyhjää tilaa Peura on käyttänyt mestarillisesti, hiljaisuus puhuu usein enemmän kuin monet sanat. Sivun yläosassa on esimerkiksi vain:

”Kun lapseni katoaa, vain minä etsin häntä. Ja sitten häntä etsivät ne, jotka pyydän, houkuttelen ja ylipuhun tähän tehtävään. Ja sitten taas vain minä.”

Kun lapsen isä, joka on minäkertojaa pahoinpidellyt ja raiskannut, jättää perheen, on vain nämä lauseet: 

”Sitten hän oli vain rukousnauha seinälläni. Lapseni isätön.” 

Romaaniksi aiheeltaan raastava ja synkkä Esikoinen on taitavasti kirjoitettu. Kaikessa synkkyydessä ja toivottomuudessa on myös paljon valoa ja toivoa. Kieli on lyyrisen kaunista, omaperäistä ja vahvaa. Romaani päättyy:

”Yhteys katkeaa, lapseni lähtee kohoamaan, en ole syyllinen enkä syytön. Olin kerran hänen kauttakulkuasemansa, minuunkin hän oli vain sijoitettuna, hetkeksi maailmankaikkeudelta huostaani otettuna. Ei ole enää pintaa, johon syyllisyys voisi tarttua. Minä päästän nyt irti.”

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 298 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...