Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin hiljattain mielenkiintoisen kirjan Dictatorland : The Men Who Stole Africa, joka sivusi muun muassa sitä, miten suuret monikansalliset yritykset usein muodostavat epäterveen symbioosin Afrikan korruptoituneiden diktatuurien kanssa. Tuumasin, että aiheesta kannattaa lukea enemmänkin, varsinkin koska suuryritykset päinvastoin pyrkivät esittämään toimintansa erityisen hyödyllisenä köyhille maille. Olivier van Beemen myös huomauttaa, miten tähän usein kytkeytyy yleinen optimistinen ajattelu siitä, miten “bisnes tulee onnistumaan siinä missä perinteinen kehitysapu on epäonnistunut”.
Onko tällaiseen optimismiin kuitenkaan ihan niin paljon aihetta kuin kuvitellaan, on toinen asia. Van Beemen on lähtenyt tarkastelemaan väitettä yhden yrityksen kautta. Olutyhtiö Heineken on hyvämaineinen yritys, joka toimii monessa Afrikan maassa ja sillä on myös maanosassa pitkä historia. Van Beemen matkustaa henkilökohtaisesti kahdeksaan eri Afrikan maahan tutustumaan yrityksen nykyisiin ja entisiin työntekijöihin sekä tarkastelee, miten yhtiön vaikutusvalta heijastuu kussakin maassa. Heineken in Africa ei kuitenkaan ole mikään paljastuskirja siinä mielessä, että kirjan tarkoitus ei ole osoittaa Heinekenin olevan jotenkin poikkeuksellisen korruptoitunut ja toimintatavoiltaan surkea yritys. Todennäköisesti Heineken ei ole sen parempi tai pahempi kuin moni muukaan suuryritys, mikä oikeastaan onkin koko kirjan pointti.
Aloitetaan Heinekenin omasta näkemyksestä, joka on se, että se tuo miljardeja Afrikan talouteen sekä luo satojatuhansia työpaikkoja. Van Beemen palaa näihin lukuihin useaan otteeseen kirjan aikana, sillä niiden tueksi on vaikea löytää mitään konkretiaa. Työpaikat erityisesti eivät vaikuta tutkimusten valossa lisääntyneen vaan pikemminkin vähentyneen. Ongelmana on se, että pienet paikalliset yrittäjät eivät tietysti mitenkään pysty kilpailemaan monikansallisen yrityksen kanssa, joten ei riitä se, että lasketaan montako ihmistä Heineken on palkannut, pitää myös katsoa kuinka monta ihmistä on jäänyt työttömäksi yrityksen vuoksi. Suurten kilpailijoiden puute on tietysti hyvä syy sille, että monen yrityksen ylipäätään on kannattanut lähteä Afrikkaan. Afrikan olutmarkkinoilla tämä kilpailun puute näkyy konkreettisesti siinä, että hinnat pysyvät korkealla – monin paikoin oluet ovat jopa kalliimpia kuin Euroopassa.
Heinekenin alihankintaketju tyypilliseen tapaan ei myöskään luota paikallisiin toimijoihin, vaan enimmäkseen tuo kaiken ulkomailta. Yhtiö palkkaa muutenkin paikallisia vähänlaisesti, osaksi sen vuoksi että korkeakoulutettua työvoimaa on vähän tarjolla ja nykyään myös sen vuoksi, että yhtiö on siirtynyt yhä enemmän nollatuntisopimuksiin ja työvoiman vuokraukseen. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että yhtiön työllistävät vaikutukset eivät ole lainkaan niin ruusuiset kuin voisi kuvitella.
Joku saattaa ihmetellä, miksi tällaisten väitteiden alasampuminen ylipäätään on niin tärkeää. Työllisti yhtiö nyt miten paljon tai vähän hyvänsä, niin kai se on silti tyhjää parempi? Syynä on se, että monikansalliset yritykset pyrkivät tällaisilla yliampuvilla väitteillä antamaan kuvan, että yritys kannattaa saada toimijaksi omaan maahan hinnalla millä hyvänsä. Monikansalliset yritykset voivat siten kilpailuttaa maita toisiaan vastaan ja parhaimman diilin, eli parhaimmat veronalennukset antava maa “voittaa”. Mosambik esimerkiksi sai Heinekenin maahan arviolta puolen miljardin dollarin verohelpotuksilla. ActionAid-järjestö arvioi, että jo neljänneksellä tuosta summasta voisi kouluttaa kaikki ne Mosambikin lapset, jotka tällä hetkellä eivät käy koulua lainkaan.
Van Beemen pohtiikin, että on hyvin kyseenalaista maksaako Mosambikin rahallinen panostus itseään koskaan takaisin. Monikansalliset yritykset vievät rahansa ulkomaille, siinä missä paikallisten pyörittämä bisnes oikeasti hyödyttäisi paikallisia. Van Beemen puuttuu kirjassaan myös veronkierron ongelmaan, mikä on monikansallisten yritysten parissa yleistä ja johon myös Heineken on syyllistynyt. Tyypillinen temppu on kikkailla siirtohinnoittelun kanssa, eli hoitaa alihankinta tytäryhtiöiden kautta niin, että kirjanpidollisesti näyttää siltä, että yritys ei tee maassa voittoa. Ei voittoja, ei tarvetta maksaa veroja.
Poliittinen korruptio on myös monimutkainen ongelma; toisaalta yritys joutuu sopeutumaan maanosaan, jossa on jo paljon korruptiota, mutta toisaalta omilla toimillaan yhtiöstä ei vain tule osa tätä korruptiota vaan se alkaa myös ruokkimaan sitä. Monessa maassa, kuten vaikka Nigeriassa ja Burundissa, poliittinen eliitti sijoittaa ja toimii itse panimobisneksessä. Burundin presidentti Pierre Nkurunziza esimerkiksi kikkaili itselleen kolmannen presidenttikauden lahjoittamalla vaa’ankieli asemassa olevalle tuomarille paikan Heinekenin tytäryhtiön johtokunnassa.
Kirjan karmein esimerkki liittyy kuitenkin Heinekenin toimintaan Ruandan kansanmurhan aikaan. Ei ehkä tule yllätyksenä, että alkoholilla oli myös osuutensa hurmeisessa verilöylyssä, jossa hutut tappoivat satojatuhansia tutseja. Yhtiö aikanaan myös itse hyvin ymmärsi, miten sen tuotteita käytettiin ruokkimaan tapahtumia, mutta kuten eräs sen aikainen työntekijä van Beemenille asiaa kommentoi “bisnes on bisnestä, meille myynti oli tärkeintä”. Voi tietysti kysyä olisiko yritys voinut todella vaikuttaa tapahtumiin, vaikka se olisikin lopettanut tuotantonsa. Toisaalta voi myös kysyä, voivatko suuryritykset todella teeskennellä olevansa täysin muusta yhteiskunnasta erillisiä entiteettejä, joilla ei lähtökohtaisesti voi olla vastuuta muille kuin osakkeenomistajilleen.
Van Beemen nostaa esiin myös Heinekenin hyvin kyseenalaiset markkinointikäytännöt Kongon demokraattisessa tasavallassa. Maassa hyödynnetään tyttöjä ja prostituoituja, jotka yrittävät johdatella miehiä baareihin, joissa myydään vain Heinekenin oluita. Seksi ei virallisesti kuulu naisten tarjoamaan diiliin, mutta käytännössä kaikki tietävät, mikä on homman nimi. On vaikea kuvitella, että tällaiset “mainostaktiikat” koskaan näkisivät päivänvaloa missään länsimaassa. Monikansallisilla yrityksillä on kuitenkin paljon valtaa, ja sitä enemmän, mitä köyhempi ja heikommin johdettu valtio on kyseessä. Heinekenin toimintaa voikin monin paikoin pitää uuskolonialistisena.
Van Beemen on ollut tutkimuksissaan hyvin perusteellinen ja kirjan tekee poikkeukselliseksi se, että mies todellakin on käynyt itse tarkistamassa asian laidan. Edellä mainittu seksipalveluiden hyödyntäminen aiheutti skandaalin Alankomaissa (Heinekenin kotimaa), jonka jälkeen yritys vakuutti, että se oli lopettanut käytännön. Van Beemen meni tarkistamaan asian paikan päälle ja ei, mikään ei todellakaan ollut muuttunut. Tämä nostaa esiin yleisen ongelman, eli media aivan liikaa luottaa yritysten omaan sanaan niiden eettisestä toiminnasta ja positiivisesta vaikutuksesta talouteen. Tässä on myös syy siihen, miksi Heineken in Africa on tutkivan journalismin voitto, joka toivottavasti saa huomiota Alankomaiden ulkopuolellakin, ja joka toivon mukaan myös inspiroi osaltaan muita journalisteja. Tärkeä kirja, suosittelen!