Dragana Cvetanović, Inka Rantakallio, Venla Sykäri ja muut (toim.): Hiphop Suomessa : puheenvuoroja tutkijoilta ja tekijöiltä

Hiphop Suomessa

Osta kirja itsellesi

Kirjassa joukko tutkijoita ja hiphopkulttuuriin kytkeytyneitä taiteilijoita esittää havaintojaan genrestä. Hiphop Suomessa onkin yhdistelmä vertausarvioituja akateemisia tutkimuksia ja harrastelijoiden esseitä. Se käsittelee niin suomalaisen hiphopin syntyä ja evoluutiota, sukupuolikysymyksiä, rodullistamista, breake dancea, graffititaidetta ja monia muita kulttuuriin kuuluvia ominaisuuksia ja ilmiöitä, antaen hyvin monipuolisen ja syvällisen kuvan kyseisestä musiikkigenrestä.

Mielenkiintoisin havainto on ristiriidat suomalaisen- ja afroamerikkalaisen kulttuurin välillä. Esimerkiksi alun perin monet suomalaiset uskoivat, ettei suomeksi räppääminen ollut “aitoa” räppiä, joten saadakseen uskottavuutta suomalaisen räppärin piti räpätä englanniksi ja tuntea syvällisesti afroamerikkalainen kulttuuri.

Kirjan mukaan hiphopkulttuurissa vastustetaan suuresti ihmisiä, jotka “omivat” räpistä tiettyjä elementtejä, ilman että osoittavat kunnioitusta alkuperäisiä muusikkoja kohtaan. Hiphopkulttuuriin on sisäänrakennettu kulttuurisen appropriaation käsite, ennen kuin koko käsitettä oli edes keksitty.

Juuri koska hiphopiin on sisäänrakennettuna vahvaa antirasismia, suomalaisräppäreillä oli painetta osoittaa olevansa “aito”, mikä tarkoitti ettei saanut jäljitellä amerikkalaisen kulttuurin konventioita, jos ne eivät kuuluneet omaan todellisuuteen. Kirjassa todetaankin, että aitousdiskurssi oli mustien amerikkalaisten kehittämä kulttuuristrategia, jolla haluttiin välttää samaa kohtaloa kuin rockille, jota nykyäänkin pidetään “valkoisena musiikkina” siitäkin huolimatta, että se oli mustien keksimä.

Muistan itsekin lukioaikoina, kun yritin tasapainotella oman valkoisuuden ja genren vahvan afroamerikkalaisen painotuksen kanssa. Kuulin usein, että “haluan olla musta” tai “teeskentelen mustaa”, koska pukeudun genren mukaiseen muotiin ja valokuvissa tein käsimerkkejä. Muistan aidosti pohtineeni huolestuneena näitä kysymyksiä päässäni. Kuuntelin tarkkaan rapsanoituksia, luin aktiivisesti genren keskustelupalstoja ja kirjallisuutta tietääkseni, miten voisin nauttia musiikista ilman että “teeskentelin” tai “varastin” sen elementtejä.

Ehkä juuri tällaisen “opiskelun” johdosta kiinnostuinkin amerikkalaisesta kulttuurista ja rasismin vastustamisesta. Tämä kaikki tapahtui vuosina 2008–2013, paljon ennen kuin kulttuurisen omimisen käsite tuli valtavirtaan. En ole ainoa, koska kirjan mukaan Suomessa tämä hiphopin antirasistinen lähtökohta heijastui esimerkiksi siinä, että monet varhaiset suomalaiset räppärit ja fanit olivat antifasistisia aktivisteja, jotka joskus pahoinpitelivät uusnatseja.

Kulttuurisen omimisen pelon vuoksi ensimmäiset suomalaisräppärit 1980- ja 1990-luvulla eivät riimitelleet rikollisesta elämäntavasta, koska suurin osa kuului keskiluokkaan. Samalla esimerkkisi suomenkielinen huumorirap syntyi 1990-luvulla juurikin yrityksenä käsitellä hiphoppiin kuuluvia konventioita, ilman että voitaisiin syyttää kulttuurin varastamisesta. Samalla huumorirap valittiin malliksi, koska siihen aikaan valkoisista koostuva amerikkalainen Beastie Boys -yhtye oli humoristinen. Valittiin siis omaan ihonväriin sopiva malli, joka uskottiin olevan valkoisten “ainoa” tapa harjoittaa hip hoppia ilman että oltiin rasistisia. Onhan parodia osoitus kulttuurin korkeasta arvostuksesta tai suosiosta.

Kuitenkin moni suomalaisräppäri ei pitänyt Raptorin kaltaisista huumoriyhtyeistä, jotka heidän mielestään eivät olleet “oikeita” räppäreitä juuri koska valitsivat “epäsopivan” ilmaisukielen ja käyttivät huumoria. Samalla Raptoria syytettiin rasismista, koska he ottivat mallia valkoisesta yhtyeestä, joka siihen aikaan koettiin olevan “epäaidompi” kuin mustien vakavahenkisemmät räppärit.

Kirjassa viitataan tutkimukseen, jonka mukaan myös jazz ja rock’n’roll näkyivät Suomessa ensimmäisen kerran huumoribändien muodossa, joka viittaa tietyntyyppiseen rasismiin, jossa mustien musiikki koettiin lapsellisemmaksi kuin valkoisten. Moni eurooppalainen muusiikko piti mustien musiikkia “yksinkertaisempana” kuin valkoisten ja näin osoituksena mustien “eläimellisyydestä”. Järkytyksekseni tässä kirjassa lainataan Ne Luumäet -punk-yhtyeen muusikko Joey Luumäen karkean rasistista arviota amerikkalaisesta EPDM-rapduosta esimerkkinä tällaisesta vähättelevästä puheenvuorosta. Kuitenkin kirjassa osoitetaan hyvin, että rap on hyvin monimutkainen ja syvällinen taidemuoto, kuten ovat muutkin hiphopin elementit.

Hiphopia pidettiin Suomessa vakavana taidemuotona, jonka kärki pitää olla “aidon” elämän kuvaamista, tai kuten afroamerikkalaiset sanovat, “gettojen CNN”. Tähän vakavuuteen kuuluu myöskin vahva vasemmistolainen politiikka, johon kuuluu erityisesti köyhälistön ja työväen olojen kuvaus. Suomessa vasemmistolaisuus korostui entisestään, koska kulttuurissamme se on hegemonisempaa, mikä selittää, miksi räppäri Avaimen Punainen tiili -albumi (2001) on yhä suomalaisen rapin klassikkolevy. Kirjan mukaan esimerkiksi avoimen kokoomuslaista Cheekiä ei pidetä genressä “aitona” räppärinä, vaikka haastattelussa Cheek vakuuttaa räppäävänsä vain siitä, mitä “aidosti” kokee elämässään.

Juuri vahvan vasemmistolaisuuden vuoksi suomalaisessa rapkulttuurissa luovuttiin hyvin nopeasti homofobiasta ja sovinismista. Suurin osa suomalaisista naisräppäreistä on aatteellisia feministejä. Amerikkalaisetkin naisräppärit ovat myöskin useimmiten feministejä, mutta Suomessa he ovat erityisen aatteellisia.

Sainkin tästä kirjasta vastauksen kysymykseen, jonka Heini Strandin Hyvä verse – Suomiräpin naiset (2019) herätti: johtuuko suomalaisten naisräppäreitdn feminismi genren historiasta, vai johtuuko se yleisesti kulttuuristamme, jossa feminismi on päässyt valtavirtaan? Hiphop Suomessa vastaakin, että genren hegemoninen asema yhdistettynä vasemmistolaisuuteen ja genren “tilan haltuunoton” eetokseen loivat oivan kasvualustan feministiräppäreille. Esimerkiksi eräs kirjaa varten haastatteleva miespuolinen DJ sanoi, että hän julisti itsensä “Suomen DJ-aateliseksi”, vaikka hän ei ollut edes vielä kunnolla kuuluisa, juuri koska hiphoppiin kuuluu oman aseman pönkittäminen uholla ja itsensä ylistämisellä. Naisräppäreille feminismi näyttäytyykin juuri sellaisena uhmakkaana ideologiana, johon kuuluu juurikin miesten vallan murtaminen.

Kaipaisin syvällisempää tutkimusta suomalaisten räppäreiden ja fanien sosiaalisesta koostumuksesta ja ideologisista painotuksista. Tässä vain pariin kertaan mainitaan, että suurin osa räppäreistä on keskiluokkaisia valkoisia miehiä, mutta ei tutkita miksi. Kirjassa ei myöskään analysoida vetoavatko erilaiset räpin genret eri sosiaalisiin luokkiin. Esimerkiksi kirjassa mainitaan, että gangsta rap on erityisen suosittu valkoisten keskuudessa, mutta entäs trap-rap tai muut alagenret?

Sama on muodin kanssa. Esimerkiksi jotkut fanit pukeutuvat yhä 1990-luvun muodon mukaisesti ylisuuriin farkkuihin, kun taas toiset pukeutuvat todella kireisiin ja värikkäisiin farkkuihin. Tämä housuvalinta vaikuttaa merkitsevän tietyn alagenren kuuntelua. Onko tähän jokin sosiologinen syy? Tämä teos keskittyykin enemmän avaamaan muusikoiden kokemuksia ja genren historiaa kuin edellä mainittuja kysymyksiä.

Sitten koska tämä on puoliakateeminen kirja, teoksessa on todella syvällistä kulttuurianalyysiä, joissa pyöritellään erilaisia antropologian ja kulttuuritutkimuksen teorioita, jotka voivat olla joillekin todella tylsää luettavaa. Esimerkiksi tässä kirjassa käytetään sellaisiakin maallikolle kryptisiä termejä kuin ”monisemioottinen representaatio”.

Samalla kirjassa jäi pohtimatta rasistisen hiphopin olemassaolo. Onhan uusnatsiräppäreitäkin olemassa, vaikka hiphop on lähtökohdiltaan monikulttuurinen ja antirasistinen genre. Suomessakin löytyy äärioikeistoon kalleillaan olevia räppäreitä. He ovat onneksi vähemmistössä ja täysin marginalisoituneita pellejä, mutta heitä on. Esimerkiksi vuonna 2012 räppäri MC Mane julkaisi Timo Soinin presidenttiyttä kannattavan biisin Vaaleissa (Soini Presidentiksi). Kiinnostaisi tietää, miten nämä rasistiräppärit onnistuvat tasapainottelemaan genren konventioiden ja omien ennakkoluulojensa välillä.

Tämä kirja on silti hyvin tärkeä, koska kuten yksi kirjoittajista toteaa, Suomessa ei ole julkaistu yhtään vertaisarvioitua ja puolueetonta tieteellistä kirjaa kotimaisesta hiphopista. Tartuinkin tähän kirjaan juuri, koska se on ainutlaatuinen. Suurin osa kotimaista hiphoppia käsittelevistä tietokirjoista on räppäreitdn haastattelukokoelmia, joita genren harrastajat ovat kirjoittaneet, kuten Karri Miettisen Rappiotaidetta : Suomiräpin tekijät (2011). Niillä toki on paikkansa kulttuurin suullisen perimätiedon tallentamisena, mutta niistä puuttuu se ammattilainen lintuperspektiivistä tehty analyysi, joka avaa ilmiötä laajemmin kuin pirstaleisten henkilökohtaisten kokemusten kautta. Esimerkiksi edellä mainittu kirja suomalaisista naisräppäreistä on juurikin pääosin haastattelukokoelma, jossa välillä analysoidaan artistien kokemuksia.

Hiphop Suomessa : puheenvuoroja tutkijoilta ja tekijöiltä on puutteistaan huolimatta hyvä tietokirja suomalaisesta hiphopista, joka tuo analyyttisemman ja kriittisen otteen hyvin suosittuun populaarikulttuuriin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.