Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hassua. Tämä on jo toinen tänä vuonna lukemani Ilmestyskirja, eikä kumpikaan niistä ole ihan Raamatusta repäistyjä. Tässä jälkimmäisessä kyse on sairaudesta, vakavasta sellaisesta, ja ajatuksista, joihin sairauden pohtiminen johtaa. Pirkko Saisio kirjoittaa nimettömästä sairastuvasta kirjailijasta nimettömien läheistensä ja tuttujensa parissa, mutta vaikka tiettyä anonymiteettiä yllä pidetään, kyllä tässä Saision omaa tarinaa, omia muisteluja ja tunteita, tuntee lukevansa.
Vakava sairaus saa kirjailijan joka tapauksessa tunnustamaan sen, että hän on jo vanha. Vanhuus näkyy ja tuntuu. Vanhuus on sarja luopumisia, vanhuus on kuolemisen harjoittelua. Samalla vanhuus antaa luvan katsoa taaksepäin.
Saisio kirjoittaa pelkäävänsä sairastuvansa alzheimeriin. Mutta hän vertaa alzheimer-elämää unenkaltaiseen tilaan, jossa kokijalle, uneksijalle, voi tapahtua ihan mitä vain. Ei se ole pelottavaa. Mutta pelottavaa on se, että joutuisi ”löydetyksi” pyjama yllään Vantaalta tai syötetyksi lusikalla. Koska niin käy vanhuksen, niin käy muistisairaan. Siksi Saisio takertuu muistoihinsa, kaikkeen kokemaansa niin lapsena kuin myöhemminkin.
Ilmestyskirja on kelpo teos, Saision tyylille uskollisesti vapaamuotoinen ja fragmentaarisesti rönsyävä. Se tarjoaa kuvan oman rajallisuutensa kanssa kamppailevasta taiteilijasta elämän syvien pohdintojen äärellä. Vahvasti omaelämäkerralliselta tuntuva ote avaa ovia Saision omaan persoonaan tutustumiseen – ja lisäksi tuo pintaan muutamia anekdootteja teatterista ja sen liepeiltä 70-luvulta alkaen. Kannattaa lukea.
