Peten ja Eskon päivät kuluivat pääasiassa ostarilla vetelehtiessä. Koululla he eivät käyneet enää edes syömässä, eivätkä opettajat kaivanneet jatkuvasti ongelmia aiheuttavia teinejä.
Koska koulu ei kiinnosta ja kotiolotkin ovat vähän niin ja näin, Pete ja Esko suunnittelevat elämäänsä rikollisina. Kuinka mahtavaa olisi saada rahaa, naisia ja arvostusta. Näin he päättävät ryhtyä huumekauppiaiksi. Pete tietää, mistä ostaa ja Esko on hyvä suunnittelemaan, miten homma olisi parasta hoitaa.
Kauppa käy ja pojat pääsevät jo alaikäisinä lukiolaisten ja vähän vanhempienkin bileisiin, kun heillä on aina myytävää. Rahaa tulee, mutta saman tien sitä myös menee. Esko kaipaa isompia kauppoja, joilla rikastua.
Tämä on Esko Lehmanin tarina.
Esko kyllästyi aika pian yöelämään, jossa joka viikonloppu samat ihmiset ruinasivat ekstaaseja. Hän alkoi olla liian tuttu näky yökerhoissa ja oli vain ajan kysymys, että joku vasikoisi hänet kytille.
Esko oli eksynyt kapakkaillan jälkeen Tuusulaan moottoripyöräkerhon baariin. Hänellä oli mukanaan ekstaasia, jota hän auliisti tarjosi jengiläisille. Eskosta tuli ensin vakiokävijä kerholla, jossa hän sai tehtyä kauppaa hyvään hintaan, eikä tarvinnut pelätä poliiseja. Hän sai myös uuden ystävän, Jannen, joka oli hänen kanssaan suunnilleen saman ikäinen. Janne oli kerhon jäsen ja lupasi pikkuhiljaa saada puhuttua myös Eskon kerhon porukkaan.
Esko päätti edetä kerhon sääntöjen mukaan huipulle. Motoristien hierarkia oli tiukka, ensin oltiin ”hengailijoita”, josta sitten voitiin hyväksyä jäsenehdokkaaksi. Ehdokas saa jo kerhon liivit, jossa on kerhon tunnus. Hän palvelee muita jäseniä siivoamalla ja tekemällä sellaisia hommia, jotka eivät muita huvita. Vähintään vuoden jälkeen ehdokas voi saada täysjäsenyyden, jos kaikki jäsenet ovat asiasta yksimielisiä. Näin Eskokin eteni ja sai vihdoin kantaa liivissään kerhon tunnuksia ja osallistua päätöksentekoon.
Rahaa kerholle tehtiin lähinnä huumekaupalla. Juhlia järjestettiin ja porukalla matkusteltiin, ja aika kului täysin moottoripyöräkerhon hommissa. Jotkut jengiläiset kävivät myös päivätöissä, lähinnä ”näön vuoksi”. Heillä saattoi olla perhe, joka ei välttämättä tiennyt rikollisesta elämästä juurikaan.
Esko huomasi, että huumekaupalla jengissäkin rikastuivat vain hierarkiassa ylimpänä olevat jäsenet. Kuitenkin suurimman riskin ottivat he, jotka hommat hoitivat. Häntä alkoi kyllästyttää. Jatkuvasti sai pelätä, että jää kiinni ja tiedossa on linnareissu.
Eskolla oli kontakti poliisiin nuoruuden ajoilta. Koponen oli Eskon mielestä reilu poliisi, ja kun Koponen pyysi Eskoa vinkkimiehekseen, ei sitä tarvinnut kauan miettiä.
Esko antoi sisäpiiritietoa rikollisten puuhista poliisille, ja useita isojakin takavarikkoja hoidettiin hänen vinkkiensä mukaisesti. Kymmeniä rikollisia saatiin myös telkien taakse. Eskon mielestä poliisien touhu oli kuitenkin ala-arvoista. He eivät tulleet huumelasteja vastaan, kuten oli sovittu, ja useat vinkkipalkkiotkin jäivät siten saamatta poliisien venkoilun takia. Myös poliisissa oli oma valtataistelunsa, kuka saa päättää mitä seurataan ja missä milloinkin tehdään kiinniottoja.
Kale Puontin kirjoittama Ilmiantaja on niin todenmukainen, että lukiessa ei muista, ettei tarina ole Esko Lehmanin kirjoittama. Kirjan lopussakin lukee: ”P.S. Esko Lehman ei ole minun oikea nimeni, mutta tietäjät kyllä tietävät, mihin nimi viittaa.” Kirjan alusta piti tarkistaa, että ”Tämä tarina on fiktiivinen. Kaikki mahdolliset yhtymäkohdat todellisuuteen ovat puhdasta sattumaa.”
Näinköhän lie? Joka tapauksessa kaikki kohtaukset esitetään Eskon kertomina siten, kuin ne olisivat aidosti mukana olleelle tapahtuneet.






