Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jari, Mika ja Harri ja Lahti 2001. Käry. Sehän tässä olennaista näin lukijan silmin. Eipä tuo sen enempää auennut, uutta faktaa pöytään tuonut, joten jokin muu tämän kirjan julkaisemisen idis on ollut.
Ekstrovertti Jari sai sieluunsa haavoja positiivisesta hemohes-doping-näytteestä ja sen peittelynäytelmästä, sehän selvä, mutta ei niin paljon -positiivinen kun on myös elämän asenteeltaan – etteikö olisi palannut julkisuuteen muina miehinä. Elämä on tarjonnut sen kymmenet hommat ansaita toimeentulo hiihtouran jälkeen.
Jarille ei käynyt niin pahoin kuin introvertti Mika Myllylälle, joka pohtivampana paloi loppuun ja menehtyi nelikymppisenä 10 vuotta käryn jälkeen; ei kuitenkaan oman käden kautta, kertoo Jari samalla muistellen, miten jollakin hiihtoleirillä ihmetteli Mikan kirjavalintaa: Mikä on elämän tarkoitus? – Mitä helvettiä se tuollaista lukee!
“Tuollaisia asioita pohtimalla askel ei ole kovin kevyt.”
Jarin mielestä elämän tarkoitus on itsestään selvä: ikävän karkoitus. Jos joku toisi hänelle sellaisen kirjan, niin hän pyyhkisi sillä persettä. Siinä Isomettän ajattelua, ja samanlaisella asenteella on elämä kulkenut näihin päiviin, jolloin elämää mittarissa on reilut puolensataa vuotta.
On tämä elämänmakuinen kirja tämä Soili Pohjalaisen hiihtomiehen harjoituspäiväkirjoihin, kilpakumppaneiden ja Jarin itsensä muistamiin tapahtumiin pohjautuva Isomettän poika. Tosin, kuten Jari itsekin tuumaa, nuo muistumat tuppaavat valikoitumaan automaattisesti:
“Ihminenhän vähän torjuu itselleen ikäviä asioita.”
Jo ennen luvulle ryhtyessäni, oli itsestään selvää, ettei tämäkään kirja tule löytämään lopullista totuutta Lahti 2001 -keissistä kaikkine epoineen. Mutta sen se kertoi, että kaikesta voi selvitä elämänarkeen, sillä hiihtokilvoittelu ei ole koko elämä. On lapsi, kaksikin, vaimo ja talo.
“Eteenpäin on mentävä, vaikka on lahkeet paskassa.”
“Vitutti, kun ei päässyt olympialaisiin. Vitutti niin paljon“, toistelee Jari.
Vituttaahan se jos mönkään menee. Tuota alatyylistä sanaa joutuu Jari Isometsä (s. 1968) toistamaan turhan usein kirjan aikana, mikä taas tuttaa lukijaa. Eikö viiskymppisen miehen/pojan olisi syytä stilisoida ilmaisuaan, tai edes kirjan kirjoittajan?
Niin teki Mika Myllylä jo kaksikymmentä vuotta sitten kirjoittaessaan syvällisen kirjan Riisuttu mestari, Tammi 2001.