Isäntä ja hänen palvelijansa Jaakko ovat matkalla. Matkan aikana Jaakko viihdyttää isäntäänsä tarinoimalla rakkauksistaan. Välillä pysähdytään majataloihin ja kaupunkeihin, välillä myös isäntä ja jotkut muutkin henkilöt pääsevät kertomaan omia tarinoitaan. Jaakko selittää kohtalonuskoista elämänfilosofiaansa, jonka on oppinut kapteeniltaan sotaväessä ollessaan. Illalla otetaan neuvoa leililtä ja sammutaan epämääräisiin paikkoihin. Ja useammin kuin kerran kertoja puuttuu peliin keskustellakseen lukijan kanssa, selittelee ratkaisuitaan kritisoiden ja kommentoiden kertomaansa.
Jaakko fatalisti on edellämainitun kehyskertomuksen ympärille punottu kokoelma sekalaisia kertomuksia ja keskusteluja, jotka katkeavat vapaasti kesken kaiken, joiden kertomista häiritään eri tavoin, joita jatketaan sitten, kun se henkilöille — kertoja mukaanluettuna — sopii. Tarinoiden aiheet pyörivät lemmenseikkailuissa, juonitteluissa ja muissa melko tavanomaisissa aiheissa. Diderot’n teksti on hilpeää, eläväistä ja maanläheisestä, kirjoitusajankohtansa huomioiden välillä jopa korviapunehduttavan suorasukaista. Diderot nauraa kaikelle kirkkoa ja vallasväkeä säästämättä, puhuu yksilönvapaudesta ja kohtalosta.
Denis Diderot’n klassikko Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä on kestänyt aikaa jo yli 230 vuotta, eikä ihme, sillä se tuntuu jotenkin ajattoman modernilta, tuoreelta ja erilaiselta. Se on edelleen nykylukijaakin puhutteleva kepeästi ilkamoiva ideoiden riemujuhla, jonka vapaa rakenne ja kerronnan poukkoilu koukuttavat hetkessä. Laurence Sternen Tristram Shandy sekä mikseipä esimerkiksi Italo Calvinon tuotanto ovat melko ilmeisiä vertailukohtia. Jukka Mannerkorven mainiosti suomentama romaani, joka julkaistiin pari vuotta sitten uudelleen WSOY:n komeassa klassikkosarjassa, on itselleni yksi tämän vuoden parhaita lukukokemuksia, siispä ehdottomasti kirjavinkkinsä arvoinen.