Dennis McNally: Jack Kerouac : Elämäkerta

Kerouac : Elämäkerta

Osta kirja itsellesi

Näin tämän kirjan sattumalta Helsingissä Innon kirjakaupan pöydässä muiden elämäkertojen kanssa. Otin sen lukulistalle, koska pidin Kerouacin romaanista Matkalla (1955). Ajattelin, että niin mielenkiintoisen kirjan kirjoittanut jäbä on varmasti mielenkiintoinen henkilö. Olin oikeassa.

Jack Kerouac oli työläistaustainen kirjailija, joka kasvoi toisen maailmansodan aikoihin ja hänen elämäänsä värittivät vahvasti uskonnolliset kokemukset, syvä masennus ja alkoholismi. En ollut yhtään yllättynyt tästä. Ei voi olla taiteilijanero, jos on tyytyväinen elämäänsä.

Dennis McNally kirjoitti elämäkerran kuin se olisi tunteellista tajunnanvirtaa. Alussa vihasin koko epätieteellistä kirjoitustyyliä, mutta se on hyvä tapa päästä kuolleen beat-kirjailijan pään sisään. Ainakin samastuin vahvasti Kerouaciin, vaikka tämän elämä oli hyvin erilainen kuin omani. Tässä kirjassa ei keskitytä niinkään piirtämään ajankuvaa Kerouacin elämän kautta, vaan enemmänkin kertomaan, miten kirjailija itse sen aisti.

Toki tässä käsitellään paljon, miten media käsitteli väärin hipstereitä. Toisin kuin nykyään, hipstereitä pidettiin väkivaltaisina ja huumeita käyttävinä roskasakkina, jolle ei kannattanut antaa lupaa seurustella tyttäresi kanssa. Oikeastaan hipsterit olivat jazz-musiikkia kuuntelevia eritaustaisia nuoria, jotka kirjoittivat kokeellista kirjallisuutta omasta kokemusmaailmastaan. Kerouacin elämään kuuluikin reissaaminen, kokeellisen kirjallisuuden tuottaminen, rankaa jazz-musiikkia ja bilettämistä muiden beat-kirjailijoiden kanssa.

Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea Kerouacin maailmankuvasta. Jack Kerouac oli jonkinlainen epäpoliittinen teollistumista vastustava anarkoprimitivisti, joka samaan aikaan vihasi valtiota ja kunnioitti USA:n lippua lähes uskonnollisella paatoksella. Kerouac piirtyykin tässä kirjassa jotenkuten tyypilliseksi amerikkalaiseksi punaniskaksi, joka vastustaa kaikkia auktoriteetteja, mutta samaan aikaan on vahvasti isänmaallinen. Kuitenkin Kerouac oli paljon sivistyneempi ja suvaitsevampi puin punaniskat.

Samaan aikaan, kun beat-kirjailija rakasti jazzia, hengaili huumeriippuvaisten, huijareiden ja seksityöläisten keskuudessa, hän vihasi juutalaisia. Juutalaisviha olikin yksi toistuvimmista teemoista tässä kirjassa. Kerouacin antisemitismi oli sellaista outoa uskomusta, että juutalaiset ovat syypää keskusvallan olemassaoloon ja kustannusmaailman hankaluuksiin.

Kuten antisemitismiä tutkinut Sartre on havainnut (teoksessaan Antisemite and Jew), antisemitistit eivät vihaa elämässään tapaamiaan juutalaisia, he voivat jopa ystävystyä heidän kanssaan, mutta he vihaavat abstraktia ”niitä muita juutalaisia.” Jack Kerouac oli samankaltainen. Kännissä hän saarnasi juutalaisia vastaan, vaikka hänellä oli juutalaisia ystäviä. Monet Kerouacin kaverit eivät koskaan ottaneet kirjailijan juutalaisvastaisia saarnoja tosissaan, koska ne koettiin tunteidenpurkauksina, eikä ”oikeana” poliittisena kiihottamisena.

Juutalaisvastaisuuden lisäksi Kerouacin maailmankuvaan kuului Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadon teoriat. Keroac uskoi, että moderni USA oli sortovalta ja maailma menossa kohti romahdusta. Kerouacin mukaan keskusvalta oli eristämässä ihmiset toisistaan ja hitaasti murentamassa vapauden. Hieman ristiriitaisesti Keroac oli myöskin mystiikkaa korostava buddhalainen.

Lukiessani näitä faktoja kirjailijasta en voinut, kun miettiä, miten Kerouacilla oli fasistisia ajatuksia. Erityisesti natsit pitivät Spenglerin teorioista, itämaisesta mystiikasta ja osa heistä (esimerkiksi Himmler) myöskin vihasivat teollistumista.

Tämä kirja vahvistaakin kandini teesiä, jonka mukaan ihmiset omaksuvat yksittäisiä arkiuskomuksia, jotka voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vain tietty balanssi niitä voi kallistaa ihmisen kannattamaan jotain tiettyä poliittista ryhmittymää.

Kerouacilla oli samaan aikaan sekä anarkistisia, että äärikonservatiivisia ajatuksia, jotka eivät heijastuneet kuitenkaan poliittiseksi aktivismiksi. Kerouac esimerkiksi ei koskaan äänestänyt, mutta hän kertoi pitävänsä presidentti Richard Nixonista, luki aktiivisesti konservatiivista National Review -lehteä, vastusti kommunismia ja hippejä. Samaan aikaan kuitenkin Kerouac piti äärikonservatiivista John Birch Societyä sekopäisenä ja vaarallisena järjestönä.

Dennis McNally kirjoitti kirjansa puolueettomasti, joten hän ei arvota kohteensa elämänvalintoja, ainoastaan toteaa, mitä aikalaiset ajattelivat Kerouacista ja mitä beat-kirjailija ajatteli itsestään. Ironisinta onkin, että Kerouacin kirjallisuus inspiroi rock’n’rollin ja koko 1960-luvun vastakulttuurin, vaikka hän itse vastusti sen hedonismia. Kerouac halusi jonkinlaista paluuta luontoon ja yksinkertaisempaan kyläyhteisöjen anarkistiseen maailmaan, mutta hippien seksin, huumeiden ja mielenosoitusten maailma ahdisti häntä syvästi.

Kirjan suurin ongelma on sen taiteellinen tyyli. Joskus oli hyvin vaikea seurata mitä tapahtui ja miksi. Esimerkiksi minulta jäi kokonaan ohi käsittelikö kirja Matkalla-kirjaan liittyvän vessapaperirullakäsikirjoituslegendaa. Samalla tämä tajunnanvirtatyyli häivyttää laajenmpaa analyyttisempaa otetta Kerouacista ja aikakaudesta, jossa hän eli.

Dennis McNallyn Jack Kerouac : Elämäkerta on hyvä kirja yhdestä amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimmista neroista, mutta sen taiteellinen tyyli voi vieraannuttaa joitain lukijoita.

Samuel Davidkin: Rautakupoli – Kevään hengästyttävin romaani – Osta Suomalaisesta kirjakaupasta
Samuel Davidkin: Rautakupoli – Kevään hengästyttävin romaani – Osta Suomalaisesta kirjakaupasta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.