Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 5 : Guermantesin tie I

Osta kirja itsellesi

Puolivälissä ollaan!

Edellisessä osassahan Marcel vietti isoäitinsä kanssa aikaa hienossa kylpylähotellissa Balbecissa, mutta nyt tässä viidennessä jaksossa hän on palannut jälleen Pariisiin. Guermantesin piiri, johon hän saa itsensä ujutettua, on kuulemma aivan omaa luokkaansa Pariisin kerman joukossa, ja johtaahan sitä kaunis herttuatar Orine, johon Marcel tietysti rakastuu päätä pahkaa nähtyään tämän kerran konsertissa. Pariisiin on palannut myös Charles Saint-Loup, jonka kanssa Marcel oli ystävystynyt mainitussa kylpylässä, ja hänen kauttaan päähenkilö pääsee sisään upseeripiireihin, joissa käydään henkeviä keskusteluja yhdestä jos toisestakin aiheesta, lähinnä kuitenkin sotataidosta ja naisista. Kuvassa on tiiviisti mukana sitten myös Charlesin rakastajatar Rachel, jota Marcel kovasti halveksii, kun varakas miesystävä syytää tälle kymmenien tuhansien frangien edestä koruja ja muita lahjoja – Marcelin mielestä Rachel pitäisi saada tyytyväiseksi kahdellakymmenellä frangilla ottaen huomioon sen, että tämä on kuitenkin ilotalosta lähtöisin.

Vaikka Marcel seurusteleekin suurimman osan ajastaan huomattavasti hienompien ihmisten kanssa kuin tämä kurtisaani-Rachel, alkavat hänelle ilmeisen tyypilliset negatiiviset ajatusmallit vallata alaa. Misogynia kohdistuu muihinkin naisiin kuin ilotalojen työntekijöihin, välillä jopa omaan aiemmin niin rakastettuun isoäitiin; syynä tuntuu olevan mikäs muu kuin ulkonäkö, josta Marcel tekee pistäviä huomioita ja jolta säästyy vain ihana Guermantesin herttuatar.

Yleistä misantropiaa tunnetaan muihinkin ja lähinnä luonnollisesti alempien sosiaaliluokkien edustajiin sekä juutalaisiin – antisemitismi on jälleen pakko mainita, sillä se tulee jatkuvasti esille, kun sekä upseerien joukossa että hienoissa seurapiireissä päivitellään juuri silloin ajankohtaista Dreyfusin tapausta. Siinähän ranskalaista kapteenia epäiltiin maanpetoksesta ja hän oli jo saanut elinkautisen tuomion vakoilusta Saksan hyväksi, ja hän oli, kuinkas sattuikaan, juutalainen; tosin tuomio kumottiin sitten myöhemmin. Dreyfusin tapauksesta puhuttiin aikanaan eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa paljon, ja tässäkin kirjassa henkilöt käytännössä jaotellaan sen mukaan, ovatko he Dreyfusin puolella vai tätä vastaan. Oman epäilyttävän joukkonsa muodostavat vielä sitten homoseksuaalit; heihin vain viitataan aavistuksenomaisesti, mutta ei enää ollenkaan niin ankaran tuomitsevasti kuin sarjan edellisessä osassa.

Kerronta on jälleen proustmaisen tajunnanvirtaista ja osin vähän vaikeatajuistakin, kun sotateorian selostamisesta hypätään yhtäkkiä suoraan Marcelin tunnelmamuisteloihin. Se vaatii ihan omanlaisensa keskittymisen, mutta palkitsee sitten kyllä lukijansa.

Tuija

Olen Tuija ja olen suhtautunut intohimoisesti kirjoihin ja lukemiseen jo yli 50 vuoden ajan. Myös työni on kirjojen parissa puurtamista, sillä toimin tietopalveluneuvojana Tampereen yliopiston kirjastossa. Luen mieluiten kaikkea laatukirjallisuutta dekkareita ja tyttökirjoja unohtamatta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.