Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Liisa Suomela kertoo väkevätunnelmaisessa esikoisromaanissaan sodanjälkeisen Hailuodon asukkaista, tarkemmin sanottuna neljästä heistä: sotaleski Tyyne ja hänen rintamalla mielenterveytensä menettänyt veljensä Auku sekä uusi kirkkoherra, työlleen rauhallisesti omistautuva Johan ja tämän vaimo, herkkä ja hauras kaupungista lähtöisin oleva Siiri. Tapahtumia valotetaan eri näkökulmista, niin että kunkin henkilön erikoislaatu tulee taitavasti huomioonotetuksi.
Romaanin alussa Tyyne noutaa Aukun mantereelta mielisairaalasta ja vie tämän takaisin kotitalolle, vaikkei Aukun työnteosta juuri mitään tulekaan. Hän ei ole enää entisellään, hänellä on sairaus, jota tuohon aikaan nimitettiin sotaneuroosiksi ja nykyään kai posttraumaattiseksi stressihäiriöksi. ”Joku sanoisi, että hän on tärähtänyt”, Auku tuumii. Samaan aikaan Tyyne tekee talon työt, tupruttelee välillä nautinnollisesti tupakkaa ja muistelee sodassa kaatunutta puolisoaan Väinöä.
Kun Tyyne ja Auku matkustavat kotiin Hailuotoon, sattuu samalle laivalle myös saaren uusi kirkkoherra Johan Siiri-vaimonsa kanssa. Johan on innoissaan uudesta pestistään, mutta Siiriä epäilyttää. Hän on viettänyt kaupungissa pappilan mamsellin elämää – onhan hän rovastin tytär – ja elämä syrjäisellä saarella epäilyttää. Johan asettuukin tehtäviinsä ilmeisen sulavasti, mutta onneton Siiri ei pysty tyypilliseen maalaispapin rouvan elämään, pitämään kahvikutsuja ja ompeluseuroja saaren naisten kanssa. Symboliksi tästä nouseekin Siirin työ luotolaisen villapaidan, tikkurin, neulomisessa: innokkaat saarelaiset tuovat hänelle kilokaupalla harmaita lankoja, mutta Siirin neulomus ei oikein tahdo edistyä. Silmukat kiristävät, vetävät ja putoilevat, vaikka kärsivällinen piika yrittääkin auttaa. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun Siiri pääseekin neulomisen alkuun? Missä Johan on silloin? Onko hän näkemässä vaimonsa sitkeiden yritysten edistymistä?
Kaikki päättyy kevääseen on monessakin mielessä melko tyypillinen esikoisromaani. Kirjoittaja on löytänyt vahvan tunnelman; hän näyttää tuntevan oman kotisaarensa ja sen menneetkin elinolosuhteet hyvin. Myös etenkin Aukun elämäntilanne on tyylikkäästi kuvattu, samoin epävakaa Siiri on hyvinkin elävä hahmo, kun taas Tyyne ja Johan jäivät ainakin minulle pakostakin haaleammiksi. Kirja oli joka tapauksessa miellyttävä lukea; sen lyhyet napakat luvut veivät tarinaa ja kuvauksia joutuisasti eteenpäin, mutta ihan väkisinkin minulle nousivat mieleen ne lukuisat muut saaristolaiskuvaukset, joita olen lukenut joko viime vuosina tai hyvin kauan sitten. Lienee kuitenkin epäreilua asettaa esikoisteosta samalle lähtöviivalle vaikkapa Ulla-Lena Lundbergin Jään kanssa. Kyllä Liisa Suomela asiansa osaa, toivottavasti saamme lukea häneltä jatkossa lisää.
