Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jouluksi vuosikymmenten ajan ilmestyi Kalle Päätalolta (1919–2000) kirja, jota paisuva lukijakunta vesi kielellä odotti ja lopulta jopa vaati, vaikka hyvin tiesi kirjailijan voimien hiipuvan monien sairauksien vuoksi. Tänä jouluna korvatkoon tutkijatohtori Ritva Ylösen Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä -kirja lukijoiden turhat odotukset, nyt kun Kallea ei enää ole.
Hyvin uppoaa tämäkin sieluun, niin kuin viisiosainen Koillismaa ja 26-osainen Iijoki-sarja aikoinaan. Aito Kalle löytyy kaaputtamatta.
Ylönen itse fanittui Päätalosta jo 1960-luvulla, joten tutkijalla on vankka pohja mistä ammentaa. Vaihtoi vain näkökulmaa ja puolta siirtyessään väitöskirjaansa varten subjektiivisesta ihailijasta objektiiviseksi tutkijaksi. Hyvin on löytynyt kirjailijan toinenkin puoli, se särmikäs, äkkipikainen, mustasukkainen, valikoivan omahyväinen itteminä-Päätalo, joka ei enää tunnukaan niin yksiselitteisen rehelliseltä eikä ainakaan puolueettomalta kirjailijatoimessaan.
Onhan tässä lukija-asteelle jääneellä Päätalo-fanilla nielemistä: tuommoinenko se Kalle olikin! Keksii juttuja, jotta saa kerrontaan dramatiikkaa ja yli parintuhannen henkilön galleriaan säpinää sekä omat tekosensa lievemmiksi, lukijat puolelleen.
Ei ensimmäinen vaimo Laina, Helvi Ojala, sittemmin Moilanen, (1918–2003) niin pikkusielu ollutkaan. Eikä avioliiton ulkopuolella syntynyt Raijan, Kaarina Helin (1936–), poika Seppo Tamminen (1954–2009) niin vieras kuin mitä Iijoki-sarja antaa ymmärtää. Eikä uuden vaimon, Leena Janakka (1927–2005), kanssa mennyt niin tasaisesti kuin on kirjoissa kerrottu. Riitta-tytär (1956–) huomauttaa:
“Jos kirjoittaminen ei sujunut, hän saattoi tulla alas ja suuttua äidille.”
Ylönen puolestaan ihmettelee avioparin suhdetta alkoholiin elämän loppupuolella, jolloin Kallea kärsi monenlaisista vaivoista ja kivuista. Pöytäpäiväkirjamerkinnöistä (1996–1997) on luettavissa Leena-vaimon juomavarastojen täydennysmatkoista, “olviretkistä” Alkoon:
“Reissuun tarvittiin autokyytiä: useimmiten autokuskina oli siskon aviomies, välillä Leena huristeli taksilla. Jano vaivasi mitä ilmeisemmin Päätalon pariskuntaa. — Monenlaista lääkitystä ja liukastusta tarvittiin, että vihonviimeiseksi jäänyt romaani [Juoksuhautojen jälkeen] valmistui. Vieläpä ajallaan.”
Että on tässä nyt saanut näkökantojaan tarkistaa itsekukin. Sekin kummastelu on laimentunut, miksei Päätaloa ole saanut luokitella tunnustuskirjailijoiden joukkoon, vaikka traumansa toinen toisensa jälkeen on Kalle juurta jaksaen esille tuonut: on ollut itsemurhayritystä, mielisairaalan joutumista, kuppaa, tippuria, aviorikoksia monenmoisia. Mikään inhimillinen häpeä ei ole jäänyt Kallen kokemuksen ulkopuolelle.
Vaikka jotakin kipeää, sielua murtavaa on jäänyt kertomatta, mepä lukijoina annamme kaiken anteeksi ja kaikesta huolimatta paneudumme Iijoki-sarjaan yhä uudelleen, kuka kolmatta, kuka kymmenettä kertaa ja nautimme ainutlaatuisesta kielestä jos kohta nyt tapahtumien totuusarvoja jonkin verran tarkemmin puntaroiden, fiktiivisyydelle liikkumatilaa antaen.
Poikkeuksena pitkitettäköön tätä kirja-arviointia ylipitkäksi, vähän Kallen tuotannon malliin, ja annettakoon loppusuunvuoro myös sellaiselle ihmiselle, joka Päätalon kirjoja ei ole lukenut, mutta joka nyt luki ja jolta pyysin lyhyen kommentin Ylösen Kalle Päätalo -kirjasta:
Kun Ritva Ylösen lähdemateriaali on pääosin Päätalon tuotanto, niin Kallen kirjoja lukemattakin pääsee perille kirjailijan elon vaiheista ja hänen kuvaamistaan ihmisistä – ellei sitten halua yli kolmenkymmenen tiiliskiven verran makustella koillismaalaisen murteen ja kielen herkkuja.
SKS:n kustannustoimittajalla olisi pitänyt olla terävämpi punakynä: kirjassa minua häiritsi, jopa ärsytti, tohtorin jatkuvasti virkkeisiin sujauttamat nykypuhekieleen pesiytyneet “kertaheitolla”-tapaiset ilmaisut, sekä hänen tapansa käyttää kerrottuun aikakauteen sopimattomia käsitteitä kuten, että Riitu toimi 1960-luvulla Herkon “omaishoitajana”.
Kirjastoalaa hieman tuntevana voin yhtyä Ylösen huomioon siitä, että 1960-luvulla alkanut kirjastolaitoksen voimakas kasvu ja erityisesti kirjastoautojen ilmaantuminen syrjäkylille toivat Kallen kirjat ja elämän suuren yleisön omaksi. Muistoissa ovat 1970-luvulta kirjaston asiakkaat, jotka joka syksy Kallen kirjan luettuaan sanoivat, että laitahan seuraava kirja jo varaukseen.