Jani Nieminen: Komero

Osta kirja itsellesi

Ei pitäisi nauraa – vai saisiko? – kun teinitytär antaa palaa ja paukkua päin naamaa vanhemmilleen, teryleenihousuiselle iskälle ja uskonhurskaalle äiskälle. Mutta kun nauratti Annen tullessa meikit levinneinä ja tukka lehmän nuoleman näköisenä Provinssirockista huojuen kotiin.

Kohtaus on vakava. Jani Niemisen dialogi, tilanteen ollessa niin sanotusti päällä ja polttavimmillaan, polttaa, ja on prikulleen täsmä, kuin myös ’jälkisammutus’:

”Isä seisoi yksinäisenä siskon sanatulituksessa ja hänen tukkansa kävi sana sanalta harvemmaksi. Siinä hän seisoi, naama punaisena ja lopulta tukkansa pudottaneena. Sisko huusi vittua ja kuinka isä, tuo kaljuuntunut mulkku, ja äiti, tuo Jeesusta rakastava lahkonaama, olivat pilanneet hänen elämänsä.”

Sisko on Janiboyn sisko, kirjan näkökulma veljen. Taiteilevan herkän veljen sielun silmin kirjailija vie lukijansa Alamon syrjäiseen kylään, missä menestyisi, jos pelkkää fyysisyyttä harrastaisi: ’Mitä sanoilla, onhan meillä nyrkit’, ’eikä syli ole paikka, vaan mittayksikkö’ ja niin edelleen. Janin kaltainen herkkis ei sinne mahdu. Mutta mahtuuko maailmaankaan, sitä tässä kokeillaan: Seinäjoelle? Helsinkiin? Tampereelle?

Anne tuolla luonteellaan sijansa ottaa, kohta näet jo lasta kastetaan – mutta kuinka käy päähenkilömme Janin koulut käytyään?

– Pitelenkö käsissäni nuorten romaania, vai aikuisten? aprikoin ja päädyn: – Enemmän nuorten ja nuorten aikuisten, sillä ei tämä liikoja funtsittavia meille iäkkäämmälle väelle jakele. Meille se oikea on jo löytynyt, tai jos ei ole, niin ei enää löydykään; koko Janin kokeileva maailma meille ’aikuistuneille’ on jo vähintään kertaalleen elettyä.

Silti mikä ettei: mukavahan noita on näin turvallisen välimatkan päästä muistella, noita epävarmuuden aikoja! Varsinkin kun kirjallisesti Jani Nieminen hyppyyttää tekstiään yllättävin loikin ja rakentein, mikä pitää lukijaa varpaillaan ja valppautta yllä.

Niemisellä on kolme runokirjaa takana, Komero ensimmäinen romaani. Runoilija sieltä puskee virkerakenteissa, pilkuissa sun muussa poljennossa sopivasti esille, kerrontaa tuoreuttaen:

”Juostiin verannalle juotiin olutta ja katseltiin joen mustaa pintaa, lintuja / kurjet kuningaslinnut, / ne tuntevat kyllä murheen.”

Komeroon on katettuna ainakin neljän tähden illallinen, viidestä. Siis suosittelen; en minä sentään niin tympääntynyt näihin nuoriin werthereihin ole, ja taidettahan tämä on, eikä mitään dokkaria.

hikkaj

SARVilainen - myös lukiessa. Opettaja - ollut. Kieli kaikki kaikessa - suomen kieli. Ei oo Kilven voittanutta - Volterin eikä Eevankaan. Kotiblogipottu. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.