Hannu Westerinen (toim.): Lapsena maailmassa, Suomessa : Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen 70-vuotisjuhlakirja

Lapsena maailmassa, Suomessa -kirjan kannessa on Lastenpsykiatriyhdistyksen logo, jossa on kaksi sisäkkäistä vajaata ympyrää kuvaamassa aikuista syleilemässä lasta.

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen merkkivuonna olemme halunneet koota yksiin kansiin monen suuntaisia näkökulmia lasten elämään, suomalaiseen lastenpsykiatriaan ja ympäröivän yhteiskunnan muutokseen. Kirja katsoo taaksepäin, tähän hetkeen ja eteenpäin. Se kertoo, millaisten vaiheiden kautta tähän hetkeen on tultu, mutta kysyy samalla, millaisia hyvän lapsuuden edellytyksiä haluamme tulevaisuudessa vaalia.

Hannu Westerisen toimittama Suomen lastenpsykiatrisen yhdistyksen 70-vuotisjuhlajulkaisu on painavaa ja tärkeää luettavaa olematta silti kuiva tai virallisen oloinen. Päinvastoin, hyvin toimitetut napakat artikkelit pitävät lukijan mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Asiantuntijoina on käytetty avoimella sylillä lasten kanssa tekemisissä olevia.

Lapsen turvallinen perusta ei rakennu vain hänen lähimmissä ihmissuhteissaan, muistuttavat kirjan alussa esipuheessa yhdistyksen puheenjohtaja Ilona Luoma sekä kirjan toimittanut ja monet artikkelit siihen kirjoittanut Westerinen, sillä heidän mukaansa perustan turvallisuuteen vaikuttavat myös päivähoito, koulu, sosiaali- ja terveyspalvelut, kulttuuri, yhteiskunnalliset ratkaisut ja maailman muut tapahtumat.

Kirjan painopisteeksi on tarkoituksella valittu yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöt, kuin huutomerkiksi niiden tärkeydestä sekä lasten kasvuympäristöissä tapahtuneet muutokset, joilla on suuri merkitys terveen kehityksen turvaamisessa ja vaikeuksien ehkäisemisessä – liian harvoin puhuttu asia.

Kirjan kirjoituksia yhdistää ajatus siitä, ettei hyvä lapsuus synny tyhjiössä. Lapsi kehittyy suhteissa läheisiin aikuisiin ja toisiin lapsiin sekä jäsenenä yhteisöissä, joissa hän kasvaa. Turvallinen kiintymyssuhde tarjoaa lapselle perustan, josta käsin hän voi leikkiä, iloita, tutkia maailmaa ja vähitellen löytää oman paikkansa siinä.

Juuri siksi päiväkodit ja koulut ovat tärkeitä paikkoja.

Kirjan yksi tärkeimmistä painotuksista on muistutus siitä, miten tunteiden säätely ja jakaminen on oleellinen lapsen kasvutarve ja samalla vanhemman tai hoitavan aikuisen vaativa, mutta palkitseva oikeus. Olemme unohtaneet usein, että lapsi tarvitsee sitä, että hän voi vastavuoroisesti jakaa tunteita aikuisen kanssa ja että aikuinen omilla tunteillaan säätelee ja ohjaa häntä.

Lapselle, kuten kaikille ihmisille, tunteiden jakaminen tuottaa syvää tyydytystä, jaettu ilo on todellakin kaksinkertainen ja jaettu suru vain puolikas, asia joka usein unohtuu arjessa. Mitä enemmän kaksi ihmistä jakaa tunteita keskenään, sitä läheisemmiksi ja tärkeämmiksi he toisilleen tulevat – ”face to face”.

Nykyajassa on paikallaan myös muistutus oppimisen pohjattomasta perustarpeesta, joka rakentuu vain osin tiedollisesta oppimisesta. Ensisijaisen tärkeää on ihmissuhteiden kautta oppia, mitä elämä on. Vastavuoroisten ihmissuhteiden avulla lapsi oppii, mihin voi luottaa, mihin ei (sisäinen koettu turva), mitä saa tehdä, mitä ei (moraali), miten ihmisten kanssa tullaan toimeen (sosiaalisuus), miten omien tarpeiden ja toiveiden kanssa selviää (minuus, itsetuntemus) ja niin edelleen.

Lasta lähellä olevat aikuiset opettavat lasta monin tavoin ja lähes koko ajan, mutta suurelta osin itse sitä huomaamatta tai tiedostamatta. Varhaislapsuudessa lapsi oppii sisäistämällä aikuisten arkisen toiminnan kautta heidän arvojaan, asenteitaan ja elämänfilosofiaansa. Alussa opitut näkemykset juurtuvat syvimmälle ihmismieleen ja ne usein ohjaavat yksilöä läpi elämän.

Lapsia ja lasten maailmaa ei kirjassa kuvata tunteellisen nostalgisesti vaan molempia kolikon puolia valaisevan raakarealistisesti, sillä lasten maailma on ollut melkein yhtä hyvä ja paha kuin aikuistenkin. Lasten keskinäiset maailmat eivät myöskään olleet pelkkiä kuulumisen paikkoja. ”Samat pihat, koulumatkat ja porukat, joissa syntyi ystävyyksiä, saattoivat olla myös paikkoja, joissa lapsi jäi yksin, tuli torjutuksi tai joutui kiusatuksi”, kuten Antti Malinen muistuttaa.

Lasten ryhmät palkitsivat taitoa, rohkeutta, huumoria ja kykyä pysyä mukana, mutta ne saattoivat rangaista erilaisuudesta, arkuudesta, köyhyydestä, ruumiillisista piirteistä tai vääränlaisiksi tulkituista tavoista. Ikä, koko, sukupuoli, kieli, perhetausta, vaatetus, koulumenestys tai jonkin taidon puute saattoivat vaikuttaa siihen, millaisen paikan lapsi ryhmässä sai.

Kirjan tavoite on hyvä ja osoittaa myös, miten sovelletaan vanhoja oppeja ja luodaan uutta. ”Kaiken lastenpsykiatrisen tiedon ja yhteiskunnallisen tarkastelun keskellä meidän on yhä uudelleen pyrittävä lähestymään lasta itseään ja kysyttävä, miltä maailma hänen kokemanaan tuntuu.”

Lastenpsykiatrian kehitys on suomalainen menestystarina siinä, missä Arvo Ylppö ja lastensairaala Lastenlinnakin aikoinaan. Suomalainen lastenpsykiatria on rakentunut vahvasti kansainvälisen tutkimustiedon, vahvan kliinisen osaamisen ja paikallisesti kehitettyjen toimintatapojen vuoropuhelusta.

Kirjassa muistutetaan, ettei lapselle riitä, että hänen sanoihinsa ja tarpeisiinsa vastataan näennäisesti oikealla tavalla tai että hänelle syntyy taitavasti tuotettu vaikutelma ymmärtämisestä. Hän tarvitsee rinnalleen myös ihmisen, jolla on oma mieli ja tunne-elämä – jonkun, joka kiintyy häneen, vastaa hänen kiintymykseensä, pitää häntä mielessään ja on kehollisesti lähellä läsnä.

Turvallisuuden joutuessa uhatuksi lapsen kykyä selviytyä ja toipua vastoinkäymisistä ei tule ymmärtää ensisijaisesti hänen yksilölliseksi ominaisuudekseen. Suotuisa kehittyminen ja kukoistaminen rakentuvat monikerroksisessa suhteiden verkostossa siitä, että lapsi ja hänen läheisensä saavat tarvitessaan tukea ja yhteisöt ja yhteiskunta kykenevät kantamaan vastuunsa.

Suomalaisia lastenpsykiatreja yhdistää kirjan mukaan ajatus, että kun lapsen kehitys vakavasti häiriintyy, hänen hyvinvointinsa vaarantuu tai hänen ja perheen omat voimavarat eivät riitä, tarvitaan lastenpsykiatrista osaamista.

Tämän juhlakirjan kirjoitukset tarkastelevat lapsuutta ja lastenpsykiatriaa monista suunnista. Yhdessä ne muistuttavat, että jokaisen lapsen kokemus on ainutkertainen, mutta hyvän lapsuuden edellytysten turvaaminen on yhteinen tehtävä. Jokainen sukupolvi saa lapsuuden hetkeksi vastuulleen.

Kirjassa on paljon erilaisia artikkeleita. Poimin niistä muutaman kiinnostavimman.

Jo mainittu Antti Malinen pohdiskelee artikkelissaan ”Mikä lapsuudessa pysyy, kun maailma muuttuu?” Tärkeä kysymys on, milloin ympäristöt kannattelevat lapsen pyrkimyksiä ja milloin ne jättävät hänet liian yksin? Tuula Tamminen kysyy ”Mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen?” Rakkautta ainakin (paljon).

Kiintymys lapsen ja aikuisen välillä on lapsen kehityksen kannalta oleellisin edellytys. Leikki taas on lapsen perustarpeena tasavertaisin. Se edellyttää niin aikuiselta kuin lapseltakin halua ja kykyä leikkiä, ja on kommunikointia myös muiden kanssa leikin sekä usein myös huumorin keinoin.

Leikki on yhdessä luotua kuvitelmaa, jonka tarkoituksena on tuottaa jaettua iloa ja mielihyvää. Lapsi tarvitsee riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia omaehtoiseen, vapaaseen leikkiin. Todellisuuden ymmärtäminen edellyttää ennen muuta ei-toden tunnistamista.

Päivi Heikkilä-Halttusen mielestä suomalaisen lastenkirjallisuuden historiassa sodanjälkeiset vuodet olivat uudistuksen aikaa, kun sodasta toipuvalle lapsisukupolvelle haluttiin tarjota modernia ja korkeatasoista luettavaa. Lapsen vastaanottokyvyn kannalta olennaista oli 1970-luku. Lapsia heräteltiin yhteiskunnalliseen todellisuuteen; lastenkirjoissa kerrottiin esimerkiksi saasteista, luonnon tuhoutumisesta ja kehittyvien maiden nälänhädästä.

Tällaisille kirjoille oli tyypillistä, että lapset esitettiin niissä usein kaikkivoipaisina ja kyvykkäinä ratkaisemaan aikuisten aiheuttamia ongelmia. Reilun 50 vuoden aikana isoin vastuu on onneksi otettu lastenkirjoissakin jo pois lapsen hartioilta.

Heikkilä-Halttunen kirjoittaa lasten kuvakirjojen hyvistä puolista, sillä ne voivat olla toimiva väline aikuisen ja lapsen yhteiseen rakentavaan keskusteluun rankoista, kipeistä tai vaikeaksikin koetuista lukuisista aiheista. Heikkilä-Halttunen toivoo, että hänen artikkelinsa havahduttaisi lastenpsykiatrian ammattilaisia hakeutumaan riittoisien, isoja asioita työstävien kuvakirjojen äärelle. Tällaiset kuvakirjat voivat olla lapsen kasvua ja kehitystä edistäviä tukipilareita, joihin lapsi saa nojata ja turvautua elämän äkkikäänteissä.

Westerinen haastattelee Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatustieteen emeritaprofessori Maarit Alasuutaria. Tutkimuksissaan hän on tarkastellut muutosten seurauksia varhaiskasvatuksen käytäntöihin lasten, huoltajien ja työntekijöiden näkökulmasta. Westerinen kysyy lisää artikkelissaan ”Kun päiväkoti kasvaa, mikä on lapselle sopiva mittakaava?”.

Professori Lea Pulkkinen pohtii artikkelissaan millaista on lapsilähtöisyys peruskoulujen tavoitteissa. Pulkkinen muistuttaa, että peruskoulua suunniteltiin alun perin kokonaiseksi kasvuympäristöksi, ei vain oppimistulosten tuottajaksi. Lapsen kehitystä koskeva psykologinen ja pedagoginen asiantuntemus oli tavoitteiden määrittelyssä keskeisessä asemassa, ja mietinnöt käsittelivät nykyisinkin ajankohtaisia kysymyksiä.

Katriina Heljakka kysyy artikkelissaan ”Minne menet, leikki?” onko leikki katoamassa. Kysymys ei ole hänen mukaansa uusi, mutta perinteisenä koetun leikin oletettu häviäminen pihoilta ja puistoista näyttää huolestuttavan monia aikuisia. Leikki ei monen mielestä näy eikä kuulu julkisessa tilassa, kuten se on joskus tehnyt. Entä osaavatko lapset enää leikkiä ilman ohjausta?

Eikä nykyajan haasteitakaan ole unohdettu. Eräässä artikkelissa tartutaan härkää sarvista animaatiosarjojen kehityspsykologisella vertailulla. Toisessa taas kysytään, miksi käsillä tekeminen kuuluu hyvään elämään. Kirjassa myös pohditaan tiedämmekö, miltä lapsesta tuntuu olla lapsi. Lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen kirjoittaa lapsen aseman ja oikeuksien kehityksestä ja Tuija Saresma nuoreksi kasvamisesta someajan muuttuvassa maailmassa.

Kirjassa muistellaan myös Kuopion lastenpsykiatrista toimintaa ja tutkaillaan lastenpsykiatrian opetusta ja tutkimusta Helsingin yliopistossa. Lapsena maailmassa, Suomessa on kiinnostava katsaus hieman pintaa syvemmältä suomalaiseen lastenpsykiatriaan.

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 350 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...