Seppo Jokinen: Lyödyn laki

Jälleen oli koittanut se hetki, kun sai viettää aikaa komisario Koskisen seurassa. Lyödyn laki on jo niin mones (23.) Sakari Koskisesta kertova dekkari, että väkisinkin sitä on jonkinlainen suhde syntynyt.

Tällä kertaa tapahtumia on oikea rypäs, kun on muiden muassa fysioterapeutin pahoinpitelyä, maineikkaan kirurgin katoaminen, tulipalo, ohjastajan kuolema. Mikä parasta, niin ei yhtään sellaista murhaa, jossa mässäiltäisiin kaikella sellaisella, josta ei tule muuta kuin paha olo. Voisi sanoa, että siistejä juttuja.

Komisario Koskinen on siis erittäin työllistetty. Työpaikkahuumori kuitenkin kukkii, jos kaikki muukin. Ylikonstaapeli Pekki on aina yhtä vähemmän mukava, mutta kaikkien kanssa tullaan toimeen ja luovitaan parhaimman mukaan.

Toimintaa piisaa, myös Koskisen yksityiselämässä, sillä hän on nyt vihoviimein lyönyt hynttyyt yhteet rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin kanssa. Oma talo on hankittu ja kaikki tietävät, että oma talo teettää töitä. Olisi kaikenlaista puhdetta, aina kattoremonttia myöten, mutta Koskinen on poliisiasemalla hoitamassa työtään, koska asiat tärkeysjärjestyksessä.

Koko kirjan konna on Calle Savio. Hänestä on tehty oikein nilkkien nilkki ja loppuun asti hän onkin sitä. Kylmäverinen narsisti, muita manipuloiva valepsykiatri. Kaiken aikaa oli sellainen olo, että meidän keskuudessamme on vastaavia vatipäitä ihan varmasti.

Kaikkia muita henkilöitäkin on niin paljon, ettei käy olo yksinäiseksi, sillä seuraa on koko kirjan matkan, lapsista vanhuksiin. Jokainen on kuvattu niin hyvin, että jos vastaan tulisi, tuntisin.

Hupaisa juttu oli se, että Siiri Peippo oli mennyt kirjoittamaan dekkarin ja nyt lähes kaikki muut poliisit ounastelevat, mitä heistä on sinne kirjoitettu ja miten todenperäinen kirja on.

Loppua kohden kaikki palaset löytävät toisensa ja palapelistä tulee kokonaisuus, jota voi vaan ihailla, hyvästellä jälleen Sakari Koskisen ja Ullan sekä kaikki muutkin poliisikaverit, ja toivoa, että tapaisimme taas vuoden päästä.