Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ihan heti täytyy sanoa, että tämä kirja oli minusta hurmaava, vaikka luulinkin jo Edith Södergranin lyriikan jääneen omalta kohdaltani jonnekin nuoruuteen. Ei ollenkaan! Päinvastoin, nyt paljon myöhemmin monet runoista puhuivat aivan uudella tavalla.
Edith Irene Södergran (1892–1923) oli varmastikin tunnetuin lyriikan modernismin tuoja Suomeen; hänen runonsa kapinoivat perinteistä mittaa ja loppusoinnutusta vastaan ja toivat kuvastollaankin aivan uusia tuulia 1910- ja 1920-lukujen kirjallisuuteen. Lisäksi Södergran oli ahkera ja taitava valokuvaaja. Hänen taiteellinen jäämistönsä on tallessa Svenska litteratursällskapetin arkistossa, ja kuvia on yli 400. Södergran ei ole esimerkiksi kirjeissään kertonut, minkälaisia taiteellisia pyrkimyksiä hän asetti kuvilleen, mutta on selvää, että hänellä oli runsaasti esteettisiä taipumuksia myös valokuvauksen alalla. Lisäksi kuvat dokumentoivat omalla koskettavalla tavallaan hänen arkipäiväänsä lähinnä 1910-luvulla; onhan meille kaikille tuttua, että useimmiten vanhoista valokuvista löytyy tallennuksia juhlista, olivat ne sitten häitä tai hautajaisia tai syntymäpäiviä, mutta Södergran leikkaa katsojalleen palan arkea: töitä, parantolapotilaita, maisemia.
Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää ovat koonneet mielenkiintoisen kuvaelman. Mukana on paljon niitä tutuimpia runoja, mutta myös sellaisia, joita en muista koskaan lukeneeni ainakaan suomeksi. Sama koskee valokuvia: kukapa yhtään Södergraniin perehtynyt ei olisi nähnyt esimerkiksi kotona Raivolassa otettua kuvaa. Siinä runoilija hymyilee ujosti, päässä on tuo tuttu sulkahattu, yllä silkkihame ja sylissä isonlainen Totti-kissa. Kissat, nuo Södergranin uskolliset ystävät, ovat muutenkin paljon läsnä kuvissa.
Tässä kohtaa kannattaa muistaa, että omakuvat on useimmiten otettu itselaukaisijalla, lukuunottamatta kahta ammattilaisen ottamaa tunnettua studiokuvaa. Lisäksi mukana on yksi merkillisen kiehtova omakuva, jota voisi kutsua melkein selfieksi, jollei tuo sana olisi niin vieras tässä yhteydessä: siinä runoilija on ottanut itsestään kuvan peilin kautta. Tulos on henkistynyt ja herkkä, mutta samalla melkein pelottava, sillä peiliä ympäröivät huonekasvit rajaavat hänet oudolla tavalla. Etenkin jonkinlainen kaktuksen näköinen oksa kohdistuu kuvaajan päähän kuin miekka, ja toisella reunalla kasvaa muratti, murheenkukka. Tuon kuvan yhteyteen toimittajat ovat liittäneet yhden Södergranin tunnetuimmista runoista, “Maa jota ei ole”: ”Ikävöin maahan jota ei ole, / sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.”
Mukana on myös runsaasti maisemakuvia, jotka sijoittuvat enimmäkseen joko kotiin Raivolaan tai Sveitsiin Davosin parantolan yhteyteen. Kuten toimittajat mainitsevat, niissä on jotain hyvinkin surumielistä, rapistumisen kauneutta, mutta muistuttavat samalla, että tämä melankolia saattaa asustaa vain meidän silmissämme, koska emme saa milloinkaan tietää, pyrkikö kuvaaja siihen.
Sama koskee kirjan henkilökuvia, joissa ei Helena Södergranin, runoilijan äidin, lisäksi ole kovinkaan montaa tunnistettavaa hahmoa, koska esimerkiksi Raivolassa käyneet runoilijaystävät Hagar Olsson tai Elmer Diktonius eivät päässeet ikuistetuiksi. Vai onko kuvat poltettu? Sekin on mahdollista ja jää arvoitukseksi. Mukana on sen sijaan keuhkotautiparantoloiden potilaita sekä joitakin raivolalaisia työntekijöitä, enimmäkseen naisia.
Itselleni näissäkin kuvissa oli jotain kovasti alakuloista, mutta sen tunteen liitän vain omaan tulkintaani niistä. Jollain tavalla nämä mustavalkoisen eri sävyjä heijastavat henkilöt herättivät minussa kaipuuta, nostalgiaa ja surua: maailma jota ei enää ole, henkilöt joista ketään ei enää ole, katoavaisuus, kuolema. Mutta vain pari sivua tuntemattomaksi jääneen raivolalaisen hiihtäjänaisen jälkeen Södergran sattumoisin runoilee viisaasti:
Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat
sairautta täynnä,
ja ahtaita ikävän vuosia
niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.
Totisesti elämä kuitenkin lopulta kukkii Södergranin tuotannossa, on kysymys sitten sanasta tai kuvasta.
Voisin ajatella, että tämä viehättävä kirja olisi hyvä lahja monenlaisille kirjallisuuden ystäville, mutta ehkä myös sellaiselle lukijalle, joka vasta tutustuu lyriikan maailmaan. Minua vaivasi kirjassa ainoastaan ihan pieni asia: kunpa kuvatekstit ja runojen suomentajat olisi mainittu kyseessä olevilla sivuilla, ettei olisi tarvinnut aina selailla edestakaisin. Mutta pieni asia ihanassa kokonaisuudessa.
