Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Karhukainen on ihme otus. Se kestää säteilyä, äärimmäisiä lämpötiloja ja jopa tyhjiön olosuhteet, sillä se voi vaipua tilaan jossa se pysäyttää kaikki elintoimintonsa ja vajoaa äärimmäisen syvään horrokseen. Pieni selviytyjä on porskuttanut Maapallolla vähintään 540 miljoonan vuoden ajan, mutta voi olla, että ne ilmaantuivat tänne jo 600 miljoonaa vuotta sitten. On myös mahdollista, että satojen miljoonien vuosien päästä ne ovat yhä edelleen täällä, todistamassa elämän loppua, kauan sen jälkeen kun meidän lajimme on jo lakannut olemasta.
Olen jo kauan ihmetellyt, miksi kukaan ei ole omistanut näinkin nerokkaalle eläimelle omaa kirjaa, mutta tässä se vihdoin on. Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin on peittelemätön rakkauskirje karhukaiselle, mutta sen käsittelemät teemat ulottuvat lopulta paljon yksittäistä eläintä syvemmälle.
Kirjan lähtölaukaisu on erikoinen. Vuonna 2019 Israelin Beresheet-luotain törmäsi kuun pintaan ja tuhoutui täysin. Tässä ei sinänsä ole mitään erikoista, mutta luotaimen lasti oli poikkeuksellinen. Se sisälsi ”kuukirjaston”, eli eräänlaisen aikakapselin, johon on tallennettu ihmiskunnan historia ja saavutukset. Vaikka tulevaisuuden maapallo olisi muuttunut tunnistamattomaksi, Kuussa meidän historiamme ja kulttuurimme olisi vielä turvassa, ja kenties jonkin tulevaisuuden älykkään elämänmuodon luettavissa. Luotain sisälsi myös karhukaisia, jotka saattaisivat joskus herätä horroksestaan, jos vain joku haluaisi ja pystyisi ne Kuun pinnalta noukkimaan.
Koko tässä skenaariossa on epätodennäköisyydessään jotain hyvin liikuttavaa, ja Auvinen ei pääse ajatukselta rauhaan. Niin alkaa tutkimusmatka karhukaisten jäljille, ja tällä matkalla ei kilometrien kanssa säästellä. Auvinen päätyy matkustamaan Saksaan Johan August Ephraim Goezen perässä, joka vuonna 1773 ensimmäisenä havaitsi karhukaiset. Yksinkertainen reissu Quedlinburgiin osoittautuu kuitenkin yllättävän haastavaksi, sillä Goezen kotikaupunki ei tunnu tietävän sankaristaan yhtään mitään. Sinnikkyydellä omalaatuisen Goezen tarina avautuu, ja sen kautta päästään tutustumaan varhaisten mikroskooppien maailmaan. Ajatus evoluutiosta oli 1700-luvulla vielä vieras, mutta näkemämme maailman sisään kätketty kosmos alkoi hiljalleen avautua.
Sen jälkeen on luvassa matka nykytutkimuksen äärelle Krakovaan karhukais-symposiumiin ja keskustelemaan pienen tutkimusalan kärkinimien kanssa – ja kysymyksiähän riittää. Ollakseen mikroskooppisen pieniä eläimiä, karhukaisilla on yllättävän monimutkainen fysiologia. Tuntevatko ne kipua? Miten monimutkaisia asioita ne kykenevät näkemään, tai kenties jopa ajattelemaan? Miltä niiden tulevaisuus näyttää?
Kirjan lopussa päästään vielä matkalle Japaniin, myyttisen ”jetikarhukaisen” jäljille, joka kuuluisi uuteen luokkaan karhukaisten pääjaksossa – jos se siis sattuu edes olemaan olemassa. Löydön 1930-luvulla tehnyt Gilbert Rahm aiheutti sensaation, mutta kukaan muu ei ole koskaan nähnyt vilaustakaan tästä Mesotardigradasta. Oliko Rahm sittenkin huolimaton, ehkä ammattitaidoton tai kenties jopa huijari? Karhukaistutkimus voi olla pieni ala, mutta inhimillistä draamaa siltä ei ole koskaan puuttunut. Japanissa Auvinen pääsee avustamaan näytteiden otossa, ja saamaan henkilökohtaista tuntumaa siihen millaista alan tutkimus oikeastaan on.
Kirjan lukeminen oli yllättävän tunteellinen kokemus, mikä ei ole tietokirjalle ihan tavanomaista. Tietyt kohdat olivat oikeasti hauskoja, kuten Auvisen kokemukset karhukaissymposiumissa. Toisaalla välillä lukija liikuttuu elämän vääjäämättömän haurauden edessä. Ennen kaikkea kirja kuitenkin pistää miettimään. Kun Antoni van Leeuwenhoek valmisti 1600-luvulla mikroskooppejaan, pidettiin kirppua pienimpänä olentona, joka voi olla olemassa. Kun Leeuwenhoek kohdisti katseensa vesipisaraan, jossa ei ajateltu olevan mitään, avautui yllättäen maailma jonka olemassaolosta emme tienneet siihen asti yhtään mitään. Oikeastaan olemme yhä edelleen tuolla tiellä.
Maailman viimeinen eläin on matka ajatukseen, miten ihmisen omin aistein havaitsema maailma ja sen mittakaava avaa todellisuudesta vain hyvin pienen siivun. Mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän huomaamme ettemme tienneet mitään. Tämä on varmaankin yksi ihmisen aiheuttaman luontotuhon kulmakiviä. Kun emme pysty havaitsemaan luontoa kokonaisuudessaan, emme voi mitenkään ymmärtää sen loputtomia riippuvaisuussuhteita, ja pahimmillaan emme kykene edes ymmärtämään, ettemme ymmärrä. Kuten Auvinen kirjoittaa, ”Mitä enemmän ymmärsin elämästä ja siitä, miten uskomattoman epätodennäköistä ja haurasta se oli, sitä enemmän myös tajusin, etten tiennyt maailmasta juuri mitään. Maailmaa pitivät koossa minulle vieraat voimat ja lainalaisuudet.”
Maailman viimeinen eläin on mieletön kirja. Se onnistuu punomaan yhteen vaikuttavan tarinan mikroskooppisesta maailmasta, joka lopulta kietoo yhteen pienen eläimen kautta koko elämän valtavan mittakaavan. Yksi vuoden tietokirjoista on tässä.