Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Jälleen kerran tartuin klassikkoon yrmein otsin; päättäväisenä olin valmis kahlaamaan läpi melodramaattiset kirjallisuudenhistorian merkkitapahtumat voidakseni sitten olla kovin tyytyväinen egonkohennukseeni. Tai ehkäpä tein sen uteliaisuudesta. Joka tapauksessa, jälleen kerran sain todeta, että klassikot ovat klassikoita, koska ne ovat hienoja teoksia jotka antavat jotain lukijalleen vuosisatojenkin kuluttua, eivätkä siksi, että ne olisivat erityisen mahtipontisia tai jonkin yksittäisen tahon esillä pitämiä – sisältönsä vahvuuden takia siis.

Rouva Bovary alkaa ja loppuu kertoen itse asiassa herra Bovarysta. Madame Bovary – Emma – tuntuu aluksi mukaan hivutetulta sivuhenkilöltä. Juonesta yritän olla paljastamatta juurikaan: kerronpa vain (takakansitekstiä mukaillen), että yleisö järkyttyi ilmestymisvuonna 1856 sisällöstä niin, että Flaubert joutui oikeuteen. Sisältö: Avionrikkomusta, valehtelua, viettelyä, itsemurha, sukupuolisuuden ja himon kuvausta ja aikalaisten mielestä varmaan jumalanpilkkaa.

Flaubert puhuu kirjan apteekkari-hahmon kautta valistuksen ajatuksista. Apteekkari Homais soimaa kirkkoa – hänellä on aivan oma tapansa uskoa Jumalaan, josta kehkeytyy mittavat riidat Yonvillen papin kanssa. Paikallinen väestö on ”taikauskoista”, kääntyy vaivoissaan mieluummin papin kuin lääkäri Bovaryn tai Homais’n puoleen. Homais siteeraa Rousseauta, haluaa epätoivoisesti kuulua johonkin tieteelliseen seuraan ja kirjoittelee lehtiin tieteellisestä siiderinvalmistuksesta ja maantieteellisistä seikoista, jotka vaikuttavat Yonvillen elämään.

On kuitenkin vaikea sanoa, mitä Flaubert lopulta tahtoo Homais’n hahmolla sanoa; mies on niin mahtipontinen ja epämiellyttävä kiipijä, että hänen mielipiteensä herättävät vastenmielisyyttä; toisaalta kirjailija tuo hänen ajatuksensa erittäin voimaakkasti esille. 1800-luku oli romantiikan aikaa, joten Homais’n voisi katsoa olevan valistuksen ajatuksia vastustava voima; tarina vain on niin raadollinen, ettei se itse ainakaan romantiikkaan lukeudu, päinvastoin toteaa hempeiden rakkausromaanien vaarat.

Tämä sata vuotta ennen Simone de Beauvoir’n Toista sukupuolta ilmestynyt teos ilmentää jo joitain de Beauvoir’nkin esittämiä seikkoja: Emma Bovary elää naimisiin mennessään romanttisten kirjojen antaman maailmankuvan kanssa: nuoruutensa vuodet hän vietti luostarissa ahmien salaa nunnilta kertomuksia prinsseistä, linnoista, intohimoisista kohtaamisista, palavin sydämin kirjoitetuista kirjeistä, hevosista, jotka ratsastetaan kuoliaiksi yhden tapaamisen tähden… Tohtori Bovary on ensimmäinen mies, jonka hän kohtaa, ja hänet myös nai. Mies ei ymmärrä kuitenkaan mitään edellä mainittujen tarinoiden elementtien päälle, ja tuloksena on toimettomaan pikkuvaimon osaan kahlittu ahdistunut, tunteissaan pettynyt nainen, jonka tilasta aviomies ei näe vihjettäkään – ruutitynnyri siis. Ainoa reitti siirtyä eteen päin elämässä on hakkia lapsia, ja Flaubertia siteeraten (oma suomennokseni englannista):

Hän halusi pojan. Hän olisi tumma ja voimakas, ja Emma antaisi hänelle nimeksi Georges. Ajatus miespuolisesta lapsesta soi hänelle koston tunteen kaikesta menneestä avuttomuuden tunteestaan, mieshän on vapaa.

Tällaisen näkemyksen naisista ja heidän pojistaan esittää myös de Beauvoir.

Teoksen muut päähahmot ovat kaikki miehiä: Viettelijöitä, jotka ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja katoavat näyttämöltä hyvän sään aikana. Tai he ovat mitään silmiensä alla tapahtuvaa ymmärtämättömiä pökkelöitä, kuten aviomies Bovary. Tai häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiä, halusivat he sitten rahaa tai palveluksia luonnossa. Ainoa järkevä henkilö Emman lähipiirissä on hänen anoppinsa, mutta valitettavasti juuri tässä asiassa herra Bovary käyttäytyy kuin mies eikä anna minkään ulkopuolisen tulla miehen ja vaimon väliin.

Lopultakin kirja ehkä sittenkin kuulostaa melodramaattiselta. Asioiden paljastuminen tuottaa suunnatonta kärsimystä ja lopussa viattomat kärsivät. Arsenikkikuoleman kuvaus on maalailevan yksityiskohtaisesti kuvattu. Kaikesta selviää voittajana kukkoileva Homais.

Mitä tästä pitäisi oppia? Oliko syyllinen kaikkeen kurjuuteen aviomies, jolla ei ilmeisesti ollut tippaakaan tunneälyä? Vai vaimo, jolla ei ollut tippaakaan itsekuria? Vai yhteiskunta/yhteisö/kulttuuri, joka pakottaa ajattelevat, elävät olennot neljän seinän sisään päivittäisiin rutiineihin ainoina toimintoinaan päivällisen suunnittelu, parsiminen, lapset ja teennäinen seuraelämä, ja toisaalta syytää roskakirjallisuutta ja sen maailmankuvaa ja haaveita: mitä muuta siinä voi olla kuin onneton? Samaahan on omassakin ajassamme. Tavallinen tallaaja on mukiinmenevän näköinen, tulee toimeen ja on kohtuullisen hyvä seuranpitäjä, mutta kun pitäisi saada olla se kiiltokuvalehden Popstar.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *