Emma Puikkonen: Matkamusiikkia

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Teatterintekijänä ja muun muassa Varsinais-Suomen läänintaiteilijana kunnostautuneen Emma Puikkosen uusin romaani on hieman hämmentävä. Matkamusiikissa on kyse kuolemisesta ja syntymästä, uudesta alusta, oman minuuden etsimisestä, puhuvasta hirvestä ja kaikkea kyttäävistä vartijoista. Kuulostaa sekavalta. Joten tarkistetaan: On siis kaksi kuolemassa olevaa vanhusta, joista toinen hiipuu laitoksessa mutta toinen haluaa dementian uhallakin päästä vielä kerran tien päälle. On myös Iisa, työelämän oravanpyörässä sinnittelevä vauvakuumeinen nainen, teini-ikäisen tavoin käyttäytyvä pikkuveli Esko, josta ei oikein saa muuta irti kuin että insinöörejä ollaan, ja hirvi, joka näkee ja kuulee kaiken ja päätyy lopulta kaiken ratkaisijaksi. Hengästyttävää.

– Mihinkä mennään?
– Kohti kuolemaa ja auringonnousua.
– Missä ne on?
– Juvalle päin.

Teos muodostuu aikuisten saduksi, jossa on monta kertojaa ja väliin filosofoiva määrittely sanoista, kuten elämä, liikkuminen ja kuolema. Monet tarinan ainekset ovat tragikoomisia, ja tekstistä paistaa tuttu kritiikki nyky-yhteiskuntaa kohtaan, joka on täynnä itsestään ja elämästään vieraantuneita kapitalistisia suorittajia. Koomisia piirteitä olisi voinut paisutella enemmänkin, mutta ainakin minua huvittivat joka paikassa vastaan tulevat vartijat ja vanhus, joka lähtee lentoon, koska ei dementiassaan muista painovoiman olemassaoloa.

Jos jättää huomiotta pienet epätarkkuudet, kuten sen, ettei ensimmäinen juhannuksen jälkeinen arkipäivä ole tiistai, teos on aivan mainio lukukokemus. Sen voi ehkä parhaiten lukea 88-vuotiaan Aimon tarinana. Mitä tapahtuu, kun oma pää alkaa tehdä tepposia eikä mihinkään voi luottaa. Kun pelottaa, että joutuu kuolemaan yksin kerrostalossa, vaikka mielikuvissa kirmaa pieni poika pitkin Juvan rantatietä. Parempi on siis hypätä punaiseen Corsaan ja antaa mennä, vaikka sitä ei enää muistaisikaan, miksi tuli lähdettyä ja mihin ollaan menossa. Taskusta löytyneessä muistilapussa lukee Obs! Minä pidän tanssimisesta, ja se nyt ainakin pitää paikkaansa.

Heidi V.

Kieleen ja kirjallisuuteen intohimolla suhtautuva Heidi Viherjuuri asuu ja työskentelee tällä hetkellä Saksassa. Innostuu tulevaisuuden klassikoista ja novelleista ja pitää kielitajuaan yllä lukemalla uutta kotimaista proosaa. Kaikki vinkit »

2 kommenttia

  1. Todella hämmentävä lukukokemus tämä Matkamusiikkia, enkä oikein saanut irti siitä, että mikä nyt oli kirjan viesti vai oliko sitä.
    Tarkennuksena, että Esko oli siinä Iisan miesystävä ja Iisan pikkuveli oli Iiro. Matkaa tehtiin siis punaisella Corsalla ja Iisan ajamassa autossa matkalla oli Aimo, Eskon isä.
    Elämästä / syntymisestä ja kuolemasta / kuolemisestahan tässä oli kyse. Ehkä jotenkin kaukaa haetulta tuntui tämän puhuvan hirven rooli, vaikka kyllähän sen aavisteli, että merkittävä osuus sillä tulee olemaan loppupelissä.
    Hauskinta ehkä olivat nämä dementoituneen Aimon ”kohellukset”, kun hymyilee niille hyväntahtoisesti. Muuten en juurikaan tästä kirjasta irti saanut.

  2. Kiitos, Sirpa, tarkennuksista! Sitä aina välillä uppoaa turhan abstraktiin kieleen, kun yrittää saada näistä kirjoista selvää. Samanlainen hämmentynyt olo minullekin jäi. Aimo oli tarinan mainion hahmo, mutta jotenkin sitä tragikoomisuutta tai absurdiutta olisi saanut paisutella vielä enemmän. Nyt teos jäi sellaiseksi kivaksi välipalakirjaksi, joka ei kuitenkaan sytytä enempään. No, joskus vain niinkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *