Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuonna 2004 Jessica Haapkylä oli Alaskassa kuvaamassa dokumenttia Jean-Michel Cousteaun filmiryhmän jäsenenä. Kosteutta tihkuva ikirouta ja roskia tonkivat jääkarhut jäivät tuolloin siinä määrin kummittelemaan mieleen, että paluu Arktikselle tutkimaan muuttuvaa luontoa oli lopulta väistämätön. Kysymys on, mitkä lajit ovat lopulta ilmastonmuutoksen voittajia ja häviäjiä ja miltä tulevaisuuden arktinen luonto tulee tulevaisuudessa näyttämään. Ilmaston muuttuessa Arktis on erityisen tärkeä alue, sillä siellä muutokset näkyvät ensimmäisenä ja siellä olojen odotetaan myös kärjistyvän.
Omat haasteensa alueella asettaa se seikka, että johtuen kylmistä olosuhteista ja matalasta biodiversiteetistä arktinen meriympäristö on myös aivan erityisen herkkä muutoksille. Lyhyet ravintoketjut ja tarjolla olevien ravinteiden sekä valon vähäinen määrä tekevät ympäristöstä haastavan.
Haapkylä matkustaa sekä Huippuvuorille että Grönlantiin tutkimaan asiaa. Erityisesti Huippuvuoret on tärkeä paikka ilmastonmuutoksen tutkimuksessa, sillä alue on lämmennyt enemmän kuin muu Arktis. Huippuvuorten keskimääräinen lämpötila on vain kymmenessä vuodessa noussut 1,7 astetta ja talvilämpötilat ovat vuodesta 2006 lähtien olleet 2-3 astetta lämpimämpiä kuin yleensä.
Aivan erityistä huomiota Haapkylä antaa kirjassa planktonin kohtalolle, sillä nämä pieniet eliöt toimivat koko ravintoketjun pohjana ja ne myös luovat perustan kalastus- ja pyyntitoiminnalle. Kasvisplanktonin kukinta ja sen ajoitus on erityisen tärkeä kysymys. Aikaisempi jään sulaminen voi vaikuttaa kukinnan väärään ajoitukseen, joka kumulatiivisesti vaikuttaa taas eläinplanktoniin ja sitä kautta myös kaikkiin muihin eläimiin aina ravintoketjun huipulle.
Myös merten happamoitumisella on vaikutuksensa, esimerkiksi pteropodi nimisellä eläinplanktonilla on kalkkikuoresta muodostuneet siivet, joilla se liikkuu vedessä. Kalkkikuori ei kuitenkaan kestä happamia oloja, vaan se alkaa liukenemaan veteen. Myös jäätiköiden vetäytymisellä maalle on merkitystä, sillä tällöin ne eivät enää työnnä syvästä merestä ravinteita pintaan planktonien hyödynnettäväksi. Niin ikään myös veden suolapitoisuuden muuttuminen jäätikön sulamisvesien takia muuttaa ravinteiden kiertoa. Toisaalta taas joitakin planktonlajeja merien lämpeneminen ja jäättömät olosuhteet voivat hyödyttääkin.
Planktonien esimerkki näyttää hyvin, miten uskomattoman monimutkainen vyyhti erilaiset vuorovaikutussuhteet ovat ja miten huonosti olosuhteiden muuttumista ja niiden laajempaa vaikutusta ekosysteemiin osataan tässä vaiheessa ennustaa. Siihen nähden monien arktisen alueen ihmisten suhtautuminen muuttuvaan ympäristöön tuntuu erikoisen huolettomalta. Useille tuntuu riittävän se, että kaupalliset intressit, pitenevä kalastuskausi ja turismin lisääntyminen vaikuttavat lyhyellä tähtäimellä kehittyvän hyvään suuntaan. Grönlanti on nimittäin yksi niistä paikoista, jotka todella vaikuttavat hyötyvän lämpiämisestä – ainakin toistaiseksi.
Toki matka Arktikselle ei olisi täydellinen ilman tutustumista paljon puhuttuihin metaanipäästöihin. Grönlannissa tehdään tähän liittyen tärkeää tutkimusta, joskaan viimeaikaiset tulokset eivät ole hirvittävän huojentavia. Metaania ei nimittäin vapaudu vain ikiroudan sulamisen kautta, vaan myös jäätiköiden sulamisvesien kautta. Jäätiköiden alla on eloperäistä ainesta, joka on varastoitunut sinne miljoonien vuosien aikana ja joiden metaani on nyt siis vapautumassa jäätiköiden pienentyessä. Missä määrin tämä uusin tutkimustieto tulee vaikuttamaan ilmastolaskelmiin jää nähtäväksi.
Meribiologi kun on, tutustuu Haapmäki toki tarkemmin myös alueen eläimistöön. Arktiksen eläimistö on sikäli mielenkiintoista, että sieltä löytyy joitakin maapallon pitkäikäisimpiä lajeja. Grönlanninvalas voi elää yli kaksisataavuotiaaksi ja holkeri eli jäähai jopa yli 400-vuotiaaksi, mikä tekee siitä maapallon pitkäikäisimmän selkärankaisen. Selkärangattomissa ennätyksen taas vie islanninsinisimpukka, joka voi elää yli 500-vuotiaaksi. Pitkäikäiset lajit eivät yleensä lisäänny nopeasti, joten niille nopeat muutokset ympäristössä ovat erityisen haastavia. Holkeri taitaa tässäkin pitää ennätystä käsissään, sillä se alkaa lisääntyä vasta keskimäärin 156-vuoden iässä!
Haapmäen matka on mielenkiintoinen, mutta mitään varmoja vastauksia se ei pysty antamaan. Elämme muutoksen keskellä, jonka lopputulosta voimme tässä vaiheessa vain arvailla, varsinkin kun emme edes tiedä kaikkia kysymyksiä, joita tulisi ottaa huomioon. Haapmäki tekee kuitenkin parhaansa osoittaessaan ongelmakohtia ja millä tavalla eri lajit ovat riippuvaisia sekä ympäröivistä olosuhteista että toisistaan. Voi hyvinkin olla, että grönlantilaisille lopputulos on positiivinen, kun vaikkapa turska leviää etelästä ja kalastuskausi pitenee. Ihmisille positiivinen lopputulos kuitenkin tarkoittaa sitä, että jotkin pohjoiset lajit joutuvat väistämättä väistymään eteläisten lajien tieltä ravintoverkkojen muuttuessa. Erityisesti jäästä riippuvaiset eläimet tulevat olemaan tulevaisuudessa pahassa pulassa.
Meren tarina on oikein mielenkiintoinen matkakertomus pohjoisten merien ja ilmastonmuutoksen äärelle. Mikäli biologin näkökulma aiheesta tuntuu liian suppealta, suosittelen lukemaan myös kirjan Pakkasen valtakunta : kryosfääri ja elämä, joka täydentää kuvaa jään ja lumen merkityksestä elämälle myös laajemmassa mittakaavassa.