Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muutama vuosi sitten julkaistu Henna Raatikaisen Kuinka baletti nousi jaloista päähäni tarkasteli kriittisesti ja sen verran onnistuneesti konservatiivista taidemuotoa, että jäin toivomaan vastaavaa käsittelyä oopperalle. Onhan eri taiteenlajeista juuri ooppera kietoutunut vanhan vallan ympärille tavalla, joka kaipaa hieman ravistelua. Esseeteos Nainen, joka käveli veitseen vastaa juuri tähän tarpeeseen: se on kertomus luokkakokemuksesta, rasismista, naisvihasta ja vallan väärinkäytöstä – ja sen lisäksi se on riemastuttava rakkauskirje oopperalle, kaikessa ristiriitaisuudessaan.
Marissa Mehrin näkökulma oopperaan on hieman odottamaton. Mehr on intohimoinen oopperan harrastaja, mutta harrastuksessa on aavistuksen kiusallinen alavire, sillä Mehr itse on duunarisuvusta – ja juuri sellaisesta duunarisuvusta, jossa tällaisia asioita ei harrasteta. Luokkatausta ja sen vaikutus makuun ja harrastuksiin on suomalaisille kiusallinen aihe. Haluamme usein ajatella, että kaikki ammatit ja harrastukset ovat kaikille avoimia, mutta eihän se käytännössä niin mene.
Tutkimusten mukaan luokkatausta vaikuttaa kuin huomaamatta kaikessa; ihmisten valinnoissa, kuluttamisessa, harrastuksissa ja parinvalinnassa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä että asioita kielletään tai rajataan ihmisiltä, vaan luokkaan kietoutuva vallankäyttö on paljon hienovaraisempaa. Mistä oikein nouseekaan se tunne, ettei oikein kuulu joukkoon? Kun työväenluokkainen ihminen löytää itsensä oopperasta tai vaikkapa yliopistosta, ja hänet yllättää syvältä kumpuava tunne, että on ihan väärässä paikassa.
Mehrin omakohtaiset kokemukset ovat herkullista luettavaa, mutta ooppera ja tapa, jolla se yhdistyy eliitin identiteettiin on vain ensimmäinen askel. Toisessa luvussa päästään tutustumaan naisten asemaan oopperassa ja vaikka se on tavallaan näkyvä, se ei ole hääppöinen. Kuten joku sopraano on tokaissut, oopperassa nainen on onnekas, mikäli saa kuolla ”vain” tuberkuloosiin. Tyypillinen kohtalo naiselle on tulla raiskatuksi, murhatuksi, pahoinpidellyksi joko henkisesti tai fyysisesti, tai kaikkea näitä. Kaikenlainen sukupuolittunut väkivalta on oopperassa ikään kuin perusasetus, eikä tämän perusasetuksen muuttaminen ei ole helppoa. Oopperan suosio – kuten baletinkin – perustuu toistolle, joka on saanut ritualistisia piirteitä. Ei kukaan edes halua nähdä versiota, jossa Carmen ei saa puukosta.
Tästä herää tietysti kysymys, miksi siis ei ole enemmän naisten säveltämiä oopperoita, joissa näkökulma ei olisi puhtaan miehinen? Tässä tulee varmaankin kirjan suurin yllätys, tämä ei nimittäin johdu naissäveltäjien puutteesta. Otetaan vaikkapa Francesca Caccini, jonka 1625 ilmestynyt La liberazione di Ruggiero dall’isola d’Alcina on ensimmäinen meille säästynyt naisen säveltämä ooppera. Jos Caccinin nimi ei kuulosta tutulta, se ei johdu siitä että hän oli joku tuntemattomuus, joka sävelteli pöytälaatikkoon. Päin vastoin, hän oli aikansa kovapalkkaisin hovimuusikko työskennellessään Medicien suvulle ja onnistui luomaan jopa kansainvälisen uran.
Niin ikään 1700-luvulla löytyi lukuisia aikanaan tunnettuja naissäveltäjiä, jotka olivat teatterin puolella niin suosittuja, että miehet saattoivat jopa käyttää taiteilijanimenä naisen nimeä! Heitä ei kuitenkaan pääsääntöisesti muisteta, ja heidän teokset ovat useassa tapauksessa hävinneet. Jos ooppera onkin ollut miesten leikkikenttä, niin historiankirjoitus on ollut sitä kaksin verroin, ja miehiä ei yksinkertaisesti kiinnostanut naisten tekemiset ja niistä kirjoittaminen.
On ooppera tosin ollut rajoittava taidemuoto muillekin, kuten käy ilmi kirjan rasismia käsittelevässä kolmannessa luvussa. ”Eräs aasialainen opiskelija sai valkoiselta miesopettajalta palautetta, ettei olisi lavalla uskottava ihmishahmona, minkä vuoksi hänen kannattaisi keskittyä ei-inhimillisiin hahmoihin.” Anekdootti on niin posketon, että jos muistan tästä kirjasta vain yhden asian, niin se on varmaankin tämä. Ei-valkoihoisille oopperassa tarjolla olevien roolien kapeus on iso ongelma – jos siis ylipäätään on jaksanut puskea läpi lasikaton, mikä ei ole helppoa.
Tässäkin ongelmaksi tulee se, että ooppera on taidemuoto, jossa palataan aina perinteisiin produktioihin, eli käytännössä usein 1800-luvun teoksiin, jotka heijastelevat aikansa asenteita. Syy, miksi vanhat teokset vetoavat liittynee niiden monumentaalisuuteen: lavasteissa ei ole säästelty, ja ne vievät yleisönsä konkreettisesti hyvin erilaiseen maailmaan. Juuri melodramaattisuuden kieli vetoaa oopperassa, mikään muu taidemuoto ei ole yhtä häpeilemättömän överi.
Tämän ovat ymmärtäneet myös vallanpitäjät. Josef Stalin ei musiikista perustanut, mutta oopperan mahtipontisuus vetosi häneen, kuten on vedonnut moneen muuhunkin itsevaltiaaseen. Kirjan neljäs luku onkin kenties kiinnostavin, se käsittelee tapoja, joilla ooppera on yhdistynyt äärinationalismiin. Mussolini kiillotti Verdin kilpeä, ja Adolf Hitlerin porukka alkoi leipoa Wagnerista vastaavanlaista kulttuurista toteemieläintä, Mehr kirjoittaa. Vakavia asioita, mutta ei niin vakavia etteikö tämänkin luvun kanssa olisi lukijana ollut hersyvän hauskaa, vai mitä sanotte luvusta nimeltään Wagner ja maailman suurin small dick energy?
Kirjan takakannessa esseeteosta kuvaillaan sanoin ”karnevalistinen esseeteos”, joka on aika hyvä kuvaus. Mehr kirjoittaa asiaa, ja myöskin yllättävän asiallisesti, mutta hänen tyylissään on viihteellinen kulma, mitä tämän tyyppinen kirja mielestäni myös kaipaa. Nainen, joka käveli veitseen ei aiheestaan huolimatta ole mikään synkkä lukukokemus, joka muistuttaa lukijaansa miten kaikki on jälleen kerran pielessä maailmassa. Tai no, ehkä vähän, mutta lukija viihtyy tämän kirjallisen junan matkassa, välillä nauraen, välillä nyökytellen. Mehrin ulkopuolisuudesta kumpuava katsantokanta on hedelmällinen ja antaa varmasti oopperan ystäville – ja vastustajille – paljon ajattelemisen aihetta.