Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pauliina Vanhatalo on kirjoittanut romaanien lisäksi joukon omaelämäkerrallisia teoksia. Diiva sohvallani kuuluu samaan jatkumoon. Kustantamon puolelta tämä on luokiteltu muistelmiksi, mutta ainakin Tampereella kirjastossa on päädytty luokittelemaan Diiva sohvallani romaaniksi. Kirjaan mahtuukin kelpo annos fiktiivistä ainesta: en epäile hetkeäkään, etteikö Vanhatalon kotiin oltaisi hankittu flyygeliä, mutta Maria Callas tuskin saapui todellisuudessa flyygelin mukana.
Sohvalla majaileva diiva on siis legendaarinen oopperalaulaja, jonka elämäntarinaa Vanhatalo kertoo samalla kun pohdiskelee omaa elämäänsä. Kirjaan on pakattu aika paljon ainesta: sivuja ei ole kolmeasataakaan, mutta Vanhatalo ehtii käsitellä Callasin elämän lisäksi omaa paluutaan klassisen laulun pariin, lasten lahjakkuutta ja raahelaisen vanhan elokuvateatterin pelastamishanketta, josta hänen miehensä on innostunut.
Vanhatalo oli aikoinaan kovin tosissaan klassisen laulun kanssa ja haaveili urasta oopperalaulajana, mutta koki joutuvansa tekemään valinnan laulun ja kirjoittamisen välillä. Kirjoittaminen voitti, laulu sai jäädä.
Silloin minulla oli vielä kaksi kouluttamatonta ja kehittymätöntä ääntä. Toisen kuulin laulaessani, toisen kirjoittaessani, kunnes eräänä elokuisena päivänä valitsin niistä jälkimmäisen enkä katsonut taakseni.
Kun on sulkenut korvansa kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kuinka helppoa on palata takaisin laulamisen ja musiikin maailmaan?
Maria Callasin elämää Vanhatalo lähestyy tämän läheisten kautta. Millainen ihminen oli äiti Evangelia, lahjakkaan lapsen äiti, joka näki lapsessaan huikean potentiaalin? Entä ensimmäinen aviomies Giovanni Battista Meneghini, Callasia tuntuvasti vanhempi oopperaharrastaja, jota elämäkerturit eivät arvosta tipan vertaa? Miten Maria Callasin näki sisko Yakinthi, joka jää täysin nuoremman siskonsa varjoon? Mielenkiintoisia näkökulmia löytyy myös Callasin uran loppupuolelta.
Vanhatalo pohdiskelee myös lapsen lahjakkuutta. Hän oli itse lahjakas lapsi, joka tuskailee jollain tapaa potentiaalinsa hukkaamisen kanssa. Hän kipuilee selvästi kirjojensa vastaanoton kanssa – aihe, jolle minulla on hyvin pienen yleisön tietokirjailijana harvoin ymmärrystä, mutta Vanhatalo ei onneksi liikaa uppoudu tähän valitusvirteen. Omien lastensa lahjakkuudesta urheilun ja klassisen musiikin parissa hän ei myöskään kovin paljon kirjoita, mitä nyt mainitsee. Pääpaino on Vanhatalon omassa paluussa klassisen laulun pariin.
Diiva sohvallani tarjoaa mielenkiintoista pohdiskelua ja oman elämän analysointia. Vanhatalo osaa kyllä kirjoittaa. Maria Callasin tuominen mukaan tällä tavalla on hauskaa leikkiä ja fantasiaa, joka kohottaa teoksen yli tavanomaisempien muistelmateosten. Aiheiden runsaus mahtuu kirjan kansien väliin mainiosti.
