Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Annie Edison Taylor oli ensimmäinen ihminen, joka selviytyi Niagaran putousten laskemisesta tynnyrissä. Tämä ei ollut mikään nuoren seikkailijattaren tempaus, vaan Taylor oli tapahtuman aikaan jo 63-vuotias, vaikka hän yrittikin valehdella ikänsä huomattavasti nuoremmaksi. Hän kertoi julkisuuteen paljon muutakin, mitä kukaan ei ole pystynyt vahvistamaan. Hieman mystisestä Taylorista ei lopulta tiedetä varmasti paljonkaan: hän oli köyhtynyt opettajatar, joka teki vaarallisen tempauksen tienatakseen sillä rahaa. Temppu onnistui, rahan teko ei.
Emi Genniksen sarjakuva Niagaran kuningatar on vain 52-sivuinen, mutta se onnistuu herättämään yllättävän suuria ajatuksia. Taylor teki aivan poskettoman tempun, hän onnistui suunnittelemaan itselleen turvallisen tynnyrin ja selviytyi mahdottomana pidetystä asiasta. Julkinen vastaanotto ei vain ollut sitä mitä Taylor kuvitteli, hän oli nimittäin aivan liian vanha ollakseen kiinnostava. Jopa Taylorin manageri hylkäsi hänet, ja palkkasi tilalle muitta mutkitta Taylorina esiintyvän nuoremman naisen, joka oli helpompi kaupallistaa. Taylorin tynnyrikin varastettiin, mikä osaltaan symbolisoi sitä, miten hänen tarinansa ei enää kuulunut hänelle itselleen.
Vuosia myöhemmin Bobby Leach laski toisena ihmisenä tynnyrissä Niagaran putoksilta ja onnistui lyömään tarinallaan rahoiksi haltioituneiden yleisöjen edessä. Taylorin kohtalona puolestaan oli kuolla sokeana ja pennittömänä köyhäintalossa, kuten oli aina pelännytkin.
Taylorin tarinaa voi tulkita monestakin näkökulmasta, joista feministinen linssi on varmasti se ilmeisin. Aloin myös miettimään, että on aika mielenkiintoista miten yhteiskunnalla oikeastaan on eräänlainen oletusmalli sille minkälaiset ihmiset ovat tarinan ”päähenkilöitä” ja ketkä sysätään sivuhahmojen rooliin. Taylor teki tempun jota nykyään markkinoitaisiin Red Bull -videolla, mutta hän ei ollut nuori ja miehekäs mies, eikä myöskään suojeluhalua herättävä filmaattinen kaunotar. Tanttamainen täti-ihminen ei vain millään mene siihen kategoriaan, johon liitämme fyysisen rohkeuden, joten tällainen stereotypioiden ulkopuolelle jäävä tarina on kuin tuomittu unohdukseen.
Niagaran kuningatar onkin oikeastaan kertomus siitä, miten yhteiskunta oletuksineen kirjoittaa vääränlaiset ihmiset ja heidän kokemuksensa pois. Yllättävän paljon jäi siis käteen tämän sarjakuvan lukemisesta, ja kun Genniksen kynänjälki on vieläpä viehättävän sulavaa, niin tätä kelpaa kyllä suositella.
